Kun vuonna 2010 muutin takaisin Helsinkiin Kajaanissa ja Kuopiossa viettämieni taiteen luontivuosien jälkeen, oli talvi. Koin suurta tuskaa ja hämmennystä nähdessäni iäkkäitä ihmisiä istumassa kovillakin pakkasilla lähes paljaalla maalla alistuneeseen asentoon jäykistyneinä, usein polvistuneena pahvinpalan päälle. Edessään heillä oli tyhjä Macdonaldsin kahvikuppi ja huonohkolla suomella kirjoitettu yksinkertainen viesti, jossa valaistiin hiukan sitä, mihin rahaa tarvitaan. 

 

Kerjääminen on näyttäytyy lähes katuperformanssina, jossa eriarvoisuus riisutaan alastomaksi todellisuudeksi. Mutta samalla näin, että kerjääminen on monien ihmisten ainoa mahdollinen tai ainakin ainoa heille näyttäytyvä selviytymiskeino.

 

Kun toinnuin tunnekuohusta, muistin että matkustaessani monissa Itä-Euroopan maissa kuten Venäjällä ja juurikin Romaniassa ja Bulgariassa, olin usein törmännyt kerjäämiseen pääkaduilla ja kirkkojen läheisyydessä. Mutta jostain syystä näky Helsingissä oli ehdottomasti rankempi. 

 

Miksi?

Syynä ei ollut vain hyytävä pohjoisen kylmyys vaan:

 

-   Se että nämä ihmiset olivat vailla yhteistä kieltä ja kulttuurista identiteettiä ympäröivien ihmisten kanssa. 

 

-    Se että tuloero heidän köyhyytensä ja meidän keskiluokkaisuutemme välillä oli niin valtava. Romanialaisen opettajan palkka oli siihen aikaan 200€/kk. Meidän keskipalkkamme lähenteli jo 3000€/kk.

 

-     Kaikista järkyttävintä oli ihmisten suhtautuminen kaduilla istuviin ihmisiin. En voinut olla huomaamatta, että monen asenne oli vihamielinen, jopa agressiivinen kerjääviä ihmisiä kohtaan ikään tai sukupuoleen katsomatta. Tämä tuntui minusta kammottavalta. Miten joku voi sylkäistä tai tönäistä kadulla värjöttävää ihmistä?

 

Asia piinasi minua valtaisasti. Koin, että oli velvollisuuteni lähteä selvittämään, mitä tietoa kansalaiset saivat julkiselta medialta kerjäämisen taustoista.

 

Harhaanjohtavaa tietoa ja uhkakuvia

 

Nopeasti selvisi, että tieto oli vähäistä ja kapeaa ja perustui uhkakuviin ja hypoteeseihin. Vihaa lietsottiin jakamalla hämmentyneille ihmisille mielikuvia ”Suomeen pesiytyneestä järjestäytyneestä mafiaverkostoista, jotka istuttivat ”näyttelijöitä” kaduille herättämään vilpillisesti säälin tunteita viattomissa ohikulkijoissa.”

 

Mitään faktaa ei näille väitteille löytynyt, ja Suomen poliisikin oli monissa vähemmän näkyvissä lehtijutuissa kommentoinut, että ”järjestäytynyttä rikollistoimintaa kerjäämisen taustoilla ei ole pystytty todentamaan”.

 

En kyennyt ymmärtämään, miksi joku uskoi, että kadulle polvistunut hahmo oli ”näyttelijä”.  Eikö samainen ohikulkija ymmärtänyt, että ei ollut kyse järin hohdokkaasta roolista? Ja jos taustalla olisi hyväksikäyttäjiä, niin se tekisi näistä ihmisistä uhreja. Tuntuikin käsittämättömältä, miksi joku olisi vihainen ihmiselle, joka uhrin asemassa joutui alistumaan kylmyydelle, nöyryytykselle, epäystävällisyydelle ja vihamielisyydelle.

 

En kyennyt oikein ymmärtämään yhtälöä.  Lähdin siis selvittämään, mitkä tahot tietäisivät asioista eniten. Nopeasti sain kuulla Hirundosta, Helsingin diakonialaitoksen paperittomille tarkoitetusta toimipisteestä sekä Rom po Drom-katuprojektista, joka kartutti kadulla kerjäävien ihmisten taustoja ja tarinoita. 

 

Tuolloin vuonna 2010 Hirundo sijaitsi Kallion Pääskylänrinteellä ja siellä sai käydä syömässä japesemässä pyykkiä. Asiakkaille välitettiin tietoa suomalaisesta byrokratiasta ja Eu-laisäädännöstä. Paikkaa pyöritti kaksi vahvaa naista: ripeä ja vankka Marjaana Vesalainen, joka johti paikkaa sekä  lempeä ja läheinen Anca Enanche, joka sosiologina ja romaniankielen taitoisena kuunteli ja mietti ratkaisuja (välillä jopa itsensä unohtaen). Hirundo oli hiukan kaoottinen turvapesäke monelle.

 

Pitkä matka romanikerjäläisten auttamiseksi

 

Kun ensimmäisen kerran vierailin Hirundossa, käynnistyi pitkä matka. Sen aikana olen ollut mukana luomassa monia hankkeita, jotka ovat tarjonneet kohtaamisen pintoja ihmisille. Syntyi päätös tehdä varjokuvaesitys Suomeen tulleiden romanisiirtolaisten tilanteesta; syistä kerjäämiseen ja kotoa lähtöön sekä kotimaan tilanteista. 

 

Matkustin Romaniaan ja Bulgariaan muassani kevyesti liikkuva varjoteatteriesitys ja  nukketeatterikurssien pitämiseen soveltuvaa materiaalia sekä nippu yhteystietoja. Kiersin maaseudulla monissa kylissä, joissa asui köyhiä romaneja sekä myös todella köyhää kantaväestöä. Tilanne oli toivoton. Monet ihmiset tekivät kahta tai kolmea eri työtä, työskentelivät aamusta iltaan pääsemättä edes kuilunsa reunalle haukkaamaan happea.