Kuuluisassa poliittisessa kiistakirjoituksessaan Kommunistinen manifesti vallankumousvuodelta 1848 Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittavat: 

 

”Uskonnollisen kiihkon, ritarillisen innon ja poroporvarillisen sentimentaalisuuden taivaallisimmat hurmiot kapitalismi hukuttaa itsekkään oman edun hyiseen veteen.” 

 

”Itsekkään oman edun hyiseen veteen.” Marx ja Engels, kaksi saksalaista maanpakolaista, jotka yhdessä muodostivat vallankumouksellisen parivaljakon 1800-luvun Euroopassa, kirjoittavat pamfletissaan edelleen, että näin ihminen pakotetaan katsomaan ”raittiilla silmillä” maailmaa ja suhdettaan kanssaihmisiinsä. Toisessa kohdassa Manifestin lähes runolliseksi kohoavaa tekstiä kirjoittajat toteavat samalla kuitenkin, että kapitalismi on kuin ”noidan oppipoika”: se ei pysty hallitsemaan niitä hävitystä ja tuhoa tuottavia maanalaisia voimia, jotka se on loitsuillaan manannut esiin. 

 

Ensi lukemalta näyttää siltä, että näiden kahden samasta tekstistä poimitun sitaatin välillä vallitsisi, ellei looginen ristiriita, niin ainakin jonkinlainen yhteensovittamattomuus. Ne kertovat kahdesta tendenssistä, jotka tuntuvat vievän vastakkaisiin suuntiin kapitalismissa: sentimentaalisuuden hylkäävä järkiperäinen laskelmointi, jonka ainoana päämääränä on oman edun tavoittelu ja pääoman kasaaminen ja ehkä myös jonkinasteinen yhteishyvä, ja toisaalta irrationaalisia uskomuksia ja niistä sikiäviä, usein nationalistisiin ja uskonnollisiin myytteihin liittyviä hallitsemattomia tuhon voimia. Kumpikin eetos näyttää seuraavan kapitalistisesta tavasta, jolla aineellisia ja yhä enemmän myös aineettomia hyödykkeitä tuotetaan markkinoille. 

 

Markkinatalouden rationaalisuutta julistettiin kolmekymmentä vuotta sitten varsinkin läntisessä maailmassa. Liberaalinen demokratia vaikutti voittoisalta, kun Neuvostoliitto ja itäblokki hajosivat Berliinin muurin murtuessa. Kiinassa kommunistinen puolue, ainoa sallittu poliittinen järjestö, luotsasi ”Keskustan valtakunnan” kapitalismiin. Maassa, jossa Beethoven oli tuomittu porvarillisena säveltäjänä ja shakki feodaalisena pelinä maolaisen ”kulttuurivallankumouksen” aikana 1960-luvulla, saarnattiin nyt hillitöntä rikastumista korkeimpana hyveenä. Maolaisten kaadereitten ja heidän huijaamiensa punakaartilaisten paikalle asettui ennen pitkää miljardöörien kasvava luokka ilman, että minkäänlaista regiimin eli valtajärjestelmän vaihdosta olisi tapahtunut maassa koko tänä aikana. Sama, nyt kapitalismia ohjaava ”kommunistinen” puolue hallitsee yhä itsevaltaisesti Kiinaa, josta on tullut vakava geopoliittinen kilpailija kapitalismin nokkimisjärjestyksen ykköspaikkaa pitävälle valtiolle, Amerikan Yhdysvalloille. 

 

Kapitalismin kansainvälinen globalisaatio, maapalloistuminen, näytti olevan päivän sana siellä ja täällä 1900-luvun viimeisellä kymmenyksellä. Silti edes Euroopassa ei kansainvälistyminen sujunut niin kuin sen teoriassa olisi pitänyt. Samaan aikaan, kun maanosan läntinen puolisko yhdentyi liittovaltiota muistuttavia piirteitä saaneeksi Euroopan unioniksi, Balkanin niemimaalla käytiin tuhoisia ja verisiä sotia Jugoslavian hajottua kokoelmaksi pieniä ja naapureitaan inhoavia ja vihaavia ”itsenäisiä” kansallisvaltioita. Hitler ja Stalin eivät onnistuneet tuhoamaan eteläslaavien maata 1900 luvulla. Sen tekivät nationalistit Serbiassa, Kroatiassa ja Jugoslavian muissa tasavalloissa. 

 

Globalisaatio 1990-luvulla ei myöskään helpottanut Israelin miehitykseen ja asuttajakolonialismiin alistettuja palestiinalaisia, kun rauhanprosessia koskevat lupaukset osoittautuivat täysin katteettomiksi. Maa-alueiden miehityksellä ja asuttamisella pyhiin kirjoituksiin vetoamalla ei näytä olevan mitään sellaista tarkoitusta, mikä voitaisiin suoraan johtaa kapitalismin perusperiaatteesta, joka opettaa, että kaikki on ostettavissa ja myytävissä osapuolten uskonnosta tai syntyperästä riippumatta. Eikö puhtaasti taloudelliselta kannalta katsoen Israelin omistavan luokan olisi järkevämpää käyttää hyväkseen tarjolla olevaa Palestiinan arabien työvoimaa, joka olisi huomattavan edullista verrattuna Israelin juutalaisten työläisten palkkatasoon? Tämänsuuntaista kehitystä olikin havaittavissa vuodesta 1977, jolloin sionistinen työväenliike menetti siihenastisen hegemoniansa Israelin politiikassa.

 

Kehitys katkesi kymmenen vuotta myöhemmin alkaneeseen palestiinalaisten kansannousuun, minkä jälkeen halvan työvoiman tarvetta on jopa paikattu tuomalla Israeliin työläisiä Aasiasta ja Afrikasta. Paluuta kapitalismin ”rationaalisuuteen” israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktissa on irvokkaalla tavalla väläyttänyt presidentti Trump ehdotuksellaan, että Gazan raunioiden päälle rakennettaisiin lomaparatiisi, Orientin Riviera. Tähän tulisi siis johtamaan palestiinalaisten etninen puhdistus, jota Israel on toteuttanut Gazassa kansanmurhaan yltävällä tuhoamisella ja raakuudella. 

 

Kapitalismin rationaalinen puoli ja siihen kytkeytyvä jonkinasteinen edistys sekä liberaali demokratia eivät todellakaan ole myötätuulessa 2020-luvun maailmassa. Valkoiseen taloon isännäksi palanneessa Donald Trumpissa sekä presidenttiä ympäröivissä teknomiljardööreissä tuntuu ”itsekkään oman edun” tavoittelu yhdistyvän kaikkein vulgaareimpaan järjenvastaisuuteen. Mitä muuta voidaan sanoa Trumpin virkaanastujaispuheessaan toistamasta vaalikampanjansa iskulauseesta Drill, Baby, drill! aikana, jolloin ilmaston lämpeneminen uhkaa koko ihmiskunnan järjestäytynyttä olemassaoloa?

 

Tai mitä taloudellista ”järkeä” sisältyy Trumpin määräämiin tulleihin tai paperittomien siirtolaisten epäinhimillisiin karkotuksiin, kun hedelmien ja vihannesten tuotanto eteläisissä osavaltioissa riippuu paljolti näiden ihmisten tekemästä työstä? Trumpin hyvän kaverin Elon Muskin johtaman uuden oudon organisaation DOGE:n (Department of Government Efficiency) määräämissä liittovaltion hallintoa myllertäneissä ja ”tehokkuuden” nimissä toteutetuissa irtisanomisissa ei myöskään ole minkäänlaista puhtaalla järjellä käsitettävää mieltä.

 

Visuaalisena symbolina Trumpin ajasta voidaan mielestäni hyvin pitää vaalikampanjan aikana lokakuussa 2024 kuvattua surrealistista videota, jossa presidenttiehdokas Trump puhuu kannattajilleen ja hänen takanaan puhujalavalla pomppii napa paljaana lippispäinen monimiljardööri Musk. Trumpin ja Muskin muodostama kaksikko toi mieleeni 1930-luvun Moskovassa seikkailevan Wolandin ja hänen seurueensa, joita Mihail Bulgakov kuvaa romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan – sillä erolla vain, että kun Bulgakovin satiirisen romaanin hahmot pilkkaavat itsetyytyväistä ja samaan aikaan pelokasta ”neuvostoporvaristoa”. Trumpissa ja Muskissa pilkkaajat ja satiirin kohde tuntuvat yhdistyvän samoissa hahmoissa. 

 

Myös geopolitiikka on palannut uudella tavalla kansainvälisiin suhteisiin ja näyttää säätelevän niitä enemmän kuin puhdas taloudellinen hyöty. Putinin johtama Venäjä on siitä aivan keskeinen esimerkki. Venäjä on kapitalistinen valtio, jossa hallitsevan luokan muodostavat oligarkit. Nämä entisen Neuvostoliiton julkisen omaisuuden omistukseensa kahmineet suurkapitalistit eivät kuitenkaan johda Venäjää poliittisesti. Sen tekee Kremlissä Putin lähipiireineen tukenaan salaisen poliisin ja muiden turvallisuuspalvelujen voimamiehet, silovikit – tai ohrana, kuten maan alla toimineet vallankumoukselliset sanoivat tsaarinvallan aikana. Hyökkäys Ukrainaan oli Putinin idea. Sen perimmäisenä motiivina oli taantumuksellinen, sanan täsmällisessä mielessä äärioikeistolainen käsitys politiikasta ja historiasta: Venäjä ei voi olla suurvalta, ellei se hallitse Ukrainaa, Venäjälle kuulunutta pyhää maata, jolle Lenin tovereineen petollisesti antoi valtiolliset oikeudet putinistisen historiantulkinnan mukaan. Putin haluaa nyt saada takaisin sen, minkä valloitti aikoinaan Pietari Suuri, tsaari, joka teki Venäjästä suurvallan. 

 

Yhdysvaltojen valta maailmassa kylmän sodan aikana ja sen jälkeen on perustunut sotilastukikohtien verkoston lisäksi dollarin asemaan kansainvälisenä maksuvälineenä sekä myös kulttuuriseen hegemoniaan, mutta ei enää aluevaltauksiin. Trumpin MAGA-liike on tässäkin asiassa kääntänyt katseensa taaksepäin. Me tarvitaan Grönlanti ja siksi me hankitaan se rahalla tai sotavoimalla, kuuluu viesti Valkoisesta talosta. Panaman kanava pitää tietenkin palauttaa meille, ja Kanadasta voisi oikeastaan tulla Yhdysvaltojen 51. osavaltio. 

 

Marxin ja Engelsin käsitykseen kapitalismin kahdenlaisista kasvoista, rationaalisista ja irrationaalisista, ei ehkä sittenkään sisälly mitään paradoksia. ”Itsekkään oman edun” ajaminen ei ole koskaan järkevää, ja jossakin vaiheessa alkavat maan päälle manatut hävityksen ja tuhon voimat muuttua hallitsemattomiksi.