Kun eläin katsoo takaisin

– taide, filosofia ja tiedostamisen kulttuuri

Teksti ja kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen

 

On helppo kulkea ohi, kun ei näe. Vielä helpompaa on kulkea ohi, kun ei halua nähdä. Vai onko? Mitä tapahtuu, kun eläin katsoo takaisin? Kun sen katse ei ole enää sivuosassa, vaan keskellä kuvaa – ja keskellä moraalista kysymystä, jota emme voi väistää.

Kuvataiteilija Eliya Zweygbergin tutkimus ja ympäristöfilosofi Leena Vilkan ajattelu muodostavat yhdessä kiinnostavan ja ajankohtaisen kulttuurisen kartan, joka, halusit tai et, pakottaa katsomaan uudelleen. Zweygbergin ja Vilkan näkökulmat haastavat ymmärtämään, että eläinten tiedostaminen ei ole vain tieteellinen tai eettinen kysymys. Katseen on tarkennettava laajempaan kulttuuriseen prosessiin, joka ulottuu taiteen historiasta nykyhetken ruokajärjestelmiin ja filosofisiin kiistoihin. Mutta lopulta myös arkisiin valintoihin kuten syömiseen ja kuluttamiseen.

 

Arki ei ole irrallinen eettisestä järjestelmästä, vaan sen näkyvin ilmentymä. Jokainen ostoskori, jokainen ateria ja jokainen vaatekappale kantaa mukanaan näkymättömän historian: jonkun kehon, jonkun työn, jonkun kärsimyksen tai jonkun vapautumisen. Kun puhumme eläinproteiinista, puhumme samalla teollisesta logiikasta, joka muuttaa eläimen numeroksi.

Kasvipohjaiset vaihtoehdot, soluviljely ja ilman eläimiä tuotetut materiaalit eivät ole vain teknologisia innovaatioita, vaan kulttuurisia siirtymiä pois hyväksytystä väkivallasta. Samoin vaateteollisuudessa villan, nahan ja turkisten rinnalle nousevat materiaalit – kierrätyskuidut, laboratoriossa kasvatetut tekstiilit, biomateriaalit – haastavat ajatuksen siitä, että eläimen on aina maksettava ihmisen mukavuudesta. Mutta arkiset valinnat ulottuvat vielä pidemmälle: kosmetiikkaan, lääkkeisiin, viihteeseen, matkustamiseen, jopa siihen, millaisia tarinoita kerromme lapsille eläimistä. Kysymys ei ole vain siitä, mitä ostamme, vaan siitä, mitä pidämme normaalina. Kun eläin katsoo takaisin, ehkä myös normaalius alkaa liikkua.

 

Kuvataide eläimen puolella – historian hiljainen liittolaisuus

 

Zweygbergin tutkimus avaa näkymän taiteen pitkään ja usein unohdettuun rooliin eläinten puolustajana. Jo 1800-luvulla taiteilijat ymmärsivät jotain, mitä yhteiskunta ei vielä halunnut myöntää: eläin tuntee, kokee ja reagoi.

Sir Edwin Landseerin maalaukset, kuten koira isäntänsä arkun äärellä, olivat aikansa visuaalisia väitteitä eläimen tunteista. Ne eivät olleet sentimentaalisia koristeita, vaan moraalisia kannanottoja aikana, jolloin eläin nähtiin omaisuutena.

 

Belgialainen Kurt Peiser puolestaan naamioitui satamatyöläiseksi voidakseen piirtää loppuunajettuja hevosia – eläimiä, joiden kärsimys olisi muuten jäänyt näkymättömäksi. Hänen teoksensa olivat dokumentteja ennen dokumentaarisen valokuvan aikakautta, todistusaineistoa siitä, että eläin ei ollut kone, vaan olento.

 

Taide ei siis vain kuvannut eläintä. Se todisti eläimen tietoisuuden. 

 

Vilkka ja tietoisuuden rajat – filosofia, joka ei väistä katsetta

 

Leena Vilkka jatkaa siitä, mihin taide jäi. Hänen teoksensa Eläinten tietoisuus ja oikeudet (1996, 2022) kyseenalaistaa ihmiskeskeisen käsityksen tietoisuudesta ja osoittaa, että eläinten tunteet ja kokemukset eivät ole filosofinen marginaali, vaan moraalinen ydin.

 

Spesismi ja lajisorto – rasismin sisarjärjestelmä

 

Spesismi toimii samalla logiikalla kuin rasismi: se piirtää mielivaltaisen rajan, jonka sisäpuolella oleville annetaan arvo ja ulkopuolisille ei. Vilkka muistuttaa, että “spesismi ja rasismi (samoin kuin seksismi) eivät ota huomioon syrjijän ja syrjittyjen yhtäläisyyksiä tai aliarvioi niitä”. Tämä on moraalinen ydin, jota kulttuuri on pitkään vältellyt. Kun eläin nähdään resurssina, sen kokemus muuttuu näkymättömäksi samalla tavalla kuin rasistiset rakenteet tekevät joidenkin ihmisryhmien kokemuksista näkymättömiä.

 

Nykyisessä ilmapiirissä tämä sokeus syvenee. Aikana, jolloin oikeistopopulistinen keskustelu väestönsiirroista ja “uhista” kaventaa ihmisarvoa jo ihmiseltä ihmiselle, eläinten oikeuksien puolustaminen uhkaa jäädä tämän pienuuden alle. Jos arvoa ei riitä kaikille ihmisille, miten sitä riittäisi muille lajeille? Juuri siksi spesismistä – lajisorrosta – on puhuttava nyt: se paljastaa, miten valikoivasti yhteiskunta jakaa myötätuntoa ja kenelle kärsimys sallitaan. Kun eläin katsoo takaisin, se rikkoo tämän valikoivuuden ja pakottaa kysymään, miksi raja ylipäätään on piirretty.

 

Vilkka kirjoittaa, että tietoisuuden käsite on liian kauan ollut ihmisen omaisuutta – väline, jolla on oikeutettu eläinten alistaminen. Mutta jos eläin tuntee kipua, iloa ja stressiä, jos se oppii, muistaa ja haluaa elää, tietoisuuden raja ei kulje ihmisen ja eläimen välissä. Tämä ei ole vain teoreettinen huomio. Se on moraalinen käännekohta.

 

Kulttuuri, joka piilottaa – ja taide, joka paljastaa

 

Nykyinen ruokajärjestelmä on rakennettu näkymättömyyden varaan. Eläin katoaa tuotteen taakse. Kuluttaja näkee paketin, ei prosessia. Sertifikaatit kertovat vain murto-osan todellisuudesta ja mainoksissa eläimet iloitsevat siitä, että niistä tehdään nugetteja.

Zweygbergin mukaan taide on yksi harvoista alueista, joka pystyy rikkomaan tämän näkymättömyyden. Hänen tutkimuksensa nykytaiteilijoista – Sue Coe, Julia deVille, Dan Witz, Terike Haapoja – osoittaa, että eläinoikeustaide ei ole marginaalinen ilmiö, vaan globaali liike, joka paljastaa rakenteita, joita yhteiskunta pyrkii piilottamaan.

 

Läpikuultavat eläimet – Zweygbergin oma taiteellinen kieli

 

Zweygbergin metalliverkkoveistokset jatkavat paljastamisen perinnettä. Läpikuultava pinta, kallojen käyttö ja materiaalin hauraus muodostavat visuaalisen kielen, joka muistuttaa eläimen kaksinaisesta asemasta: vahva ja hauras, näkyvä ja näkymätön, yksilö ja resurssi.

 

Sarja Loppuunleikityt käsittelee eläinten hyödyntämistä viihteessä, jalostuksessa ja teollisuudessa. Jokainen veistos on muistutus siitä, että jokainen eläin on ollut elävä, tunteva yksilö – ei abstraktio.

 

Kasvatus, empatia ja katseen politiikka

 

1800-luvun Manchester Art Museumissa eläinkuvia käytettiin opettamaan lapsille empatiaa. Landseerin The Sick Monkey – emo hoivaamassa sairasta poikastaan – oli opetustyökalu, ei koriste. Tämä historiallinen näkökulma resonoi Vilkan ajattelun kanssa: eläinten tiedostaminen ei ole vain tietoa, vaan kykyä nähdä eläin subjektina. Empatia alkaa katseesta. 

Journalismi tiedon vartijana

 

Eettinen journalismi on osa tätä kulttuurista prosessia. Ilman luotettavaa tietoa eläinten kohtelusta eettisyys jää abstraktiksi ihanteeksi. Totuudenmukaisuus, riippumattomuus ja vastuullisuus eivät ole vain journalistisia hyveitä – ne ovat moraalisia velvoitteita.

Journalismi tekee näkyväksi sen, minkä rakenteet pyrkivät piilottamaan. Taide tekee näkyväksi sen, minkä sanat eivät tavoita. Filosofia tekee näkyväksi sen, minkä kulttuuri on normalisoinut.

 

Kun eläin katsoo takaisin

 

Zweygbergin ja Vilkan ajattelussa on yhteinen ydin: eläinten tiedostaminen ei ole vain eläinten puolustamista. Se on myös ihmisen uudelleenmäärittelyä.

 

Se on katseen kääntymistä pois kapitalistisesta hyötyajattelusta kohti toisenlaista kohtaamista. Se on suostumista siihen, että eläin ei ole hiljainen, vaan me olemme olleet kuuroja.  vcbv  Se on ymmärrystä siitä, että eettinen elämä ei ala valinnoista, vaan näkemisestä.

Ja kun eläin katsoo takaisin, kysymys ei ole enää siitä, mitä me näemme.
Kysymys on siitä, mitä me olemme valmiita näkemään.