Rauhan, kulttuurin ja aktivismin
verkkojulkaisu
Mia Takula on suomalaisen suoran toiminnan pioneeri. Hän yhdessä kahden muun nuoren naisen kanssa päästi 1990-luvulla turkiskettuja vapaiksi häkeistään. Takula on edelleen eläinoikeustaistelija, vaikka toiminnan muodot ovat muuttuneet.
Mia Takula tunnetaan myös “kettutyttö” Mia Sallina. Kuva: Jaana Kanninen
”Kiireisintä on turkistarhauksen kielto
ja petovihan suitsiminen”
Jaana Kanninen
Mia Takula on toimittaja ja tietokirjailija ja ehdottomasti eläinten oikeustaistelija. Vanhempi sukupolvi muistaa hänet Mia Sallina , yhtenä ”kettutytöistä”, kolmesta nuoresta naisesta, jotka päästivät tarhakettuja häkeistään vuonna 1995.
Seksistinen nimi kettutytöt oli toimittajien luoma väheksyvä termi, jolla pyrittiin leimaamaan naisten toiminta pikkutyttöjen leikiksi, jolla ei voisi olla mitään syvempiä tarkoitusperiä. Samaan aikaan lehdistö alkoi puhua kettutytöistä terroristeina, kerrottiinpa joissain jutuissa suomalaisen ekoterrorismin alkaneen kettutytöistä. Ristiriita on ilmeinen.
Mia Takula kertoo, miten kaikki tapahtui. Hän oli tuolloin 19-vuotias ja tutustunut kettutarhojen olosuhteisiin Pohjanmaalla, mistä hän oli kotoisin. Hän oli jo usean vuoden ajan toiminut eläinten oikeuksien puolesta järjestämällä mielenosoituksia, tukikonsertteja, infotilaisuuksia ja liimaamalla turkisliikkeiden ikkunoihin julisteita. 15-vuotiaana hän perusti Suomen ensimmäisen eläinoikeuksia ajavan yhdistyksen, jonka teini nimesi Suomen Punk Anarko Yhdistykseksi, SPAY:ksi. Sillä oli muitakin toiminnan muotoja, mutta eläinten oikeudet olivat keskeisesti esillä jo tuolloin, jolloin eläinten oikeuksista ei vielä puhuttu yleisesti. Oli vain eläinsuojelutoimintaa.
Eläinoikeusliike poikkeaa eläinsuojelusta siinä, että jälkimmäinen pyrkii vähentämään ihmisten aiheuttamaa eläinten kärsimystä, kun taas ensimmäinen kyseenalaistaa eläinten hyväksikäytön ja vaatii eläimille loukkaamattomia oikeuksia.
”Minulla on sisäsyntyinen halua puolustaa puolustuskyvyttömiä. Ehkä syynä on myös se, että oma lapsuuteni oli rankka, koska jouduin hyväksikäytön ja väkivallan uhriksi jo hyvin pienenä. Heikkojen puolustaminen on siten minun tapani elää”, sanoo Takula tammikuun alussa Tiedekeskus Heurekassa tehdyssä haastattelussa. Hän kertoo, että eläinoikeusliike kasvoi vähitellen, ja maaliskuussa 1995 hän muiden tovereidensa kanssa perusti yhdistyksen nimeltään Oikeutta eläimille, joka toimii edelleen. ”Meitä oli paikalla kymmenkunta ihmistä perustamassa järjestöä. Pääkaupunkiseudulla oli vain vähän eläinoikeuksista kiinnostuneita ihmisiä, mutta muualla Suomessa heitä oli jo enemmän.” Niinpä yhdistyksen toiminta laajeni pian muualle Suomeen.
Miten syntyi ajatus päästää kettuja vapaaksi tarhoista?
Mia kertoo, että siihen aikaan suomalaisilla tarhoilla oli noin 5 miljoonaa eläintä, joista suuri osa oli naaleja, joita tarhaajat kutsuvat siniketuiksi. Turkistarhojen siniketut ovat siis geneettisesti naaleja (Vulpes lagopus), eli naalin tarhataloudessa jalostettuja, ylikokoisia eläimiä, jotka ovat kuitenkin vielä naaleja. Naali on Suomessa luonnonvarainen ja rauhoitettu, äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltu laji, joka esiintyy vain pohjoisimpien tunturialueiden erämaissa.
Tarhaketuilla esiintyy yleisesti useita jalostuksesta ja elinoloista johtuvia sairauksia kuten liikalihavuutta, epämuodostumia ja tulehduksia. Ketuilla todetaan usein puremia ja tartuntatauteja kuten lintuinfluenssaa. Virikkeettömät häkit ja muu stressi aiheuttavat stereotyyppistä häiriökäyttäytymistä kuten loputonta heilumista häkin seiniä vasten.
Tarhoissa ketut syntyvät keväällä, elävät alle neliömetrin kokoisissa verkkopohjaisissa metallihäkeissä ja tapetaan syksyllä. ”Heidät tapetaan nykypäivänäkin sähköllä suuhun ja peräaukkoon. Me ajateltiin, että vaikka saisimme tarhauksen kiellettyä 10 vuoden siirtymäajalla, se ei auta nykyisiä eläimiä. Näin ollen ainoa tapa auttaa näitä yksilöitä oli antaa heille mahdollisuus elää vapaudessa”, kertoo Mia Takula kettujen vapautushankkeesta.
Tarhaketuilla on monenlaisia sairauksia ja kehityshäiriöitä. Kuvat ovat Mustasaaren turkistarhalta lokakuussa 2024. Kuvat: Benjamin Blomstedt ja Juho Kerola, Oikeutta eläimille
Hänen mukaansa siniketut eivät olleet 1990-luvulla yhtä pitkälle jalostettuja kuin nykyään, ja tunnettiin tapauksia, joissa vapaaksi päässeet eläimet olivat selvinneet luonnossa. Tieto lisäsi heidän motiiviaan vapauttaa kettuja.
Niinpä he avasivat neljällä tarhalla, kahdella paikkakunnalla, 600 ketun häkin. Yksi naisista oli vahdissa ja kaksi availi häkkien ovia. Pääsy kettujen varjotaloihin oli helppoa, koska ei ollut aitoja eivätkä häkit olleet lukossa.
Kettutyttöjen valtava taakka
Media siis leimasi kettutytöt vastuuttomiksi rettelöijiksi, jollei sitten terroristeiksi. Mia Takula kertoo, että siitä huolimatta hän sai suuren määrän kannatuspostia, kirjeitä ja kortteja tuli parisataa. ”Posti tuli perille ilman osoitetta, osoitettuna vain kettutyttö Mia Sallille. Suurin osa tavallisista ihmisistä suhtautui meihin myönteisesti.”
Takulalla on käsitys, että media ja poliisi puhalsivat samaan pussiin tosiasioista piittaamatta. Esimerkiksi tarhoilla ei käynyt lainkaan ulkopuolisia tahoja tarkistamassa tarhojen kärsimiä vahinkoja, vaan vahingonkorvaukset määrättiin tarhaajien antamien arvioiden pohjalta. Myös vapautuksissa kuolleiden poikasten määrää liioiteltiin, hän sanoo.
Oikeudenkäynnissä hovioikeuden päätöksen mukaan kukin nainen tuomittiin 9 kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja mittaviin vahingonkorvauksiin. Yhdessä ne kohosivat lähes miljoonaan markkaan.
Naiset eivät saaneet korkeimmalta oikeudelta valituslupaa, joten hovioikeuden päätös jäi voimaan. Seurasi velkavankeus, joka kesti yli 20 vuotta.
Kaikesta kokemastaan huolimatta Mia Takula sanoo, että kettujen vapauttaminen oli oikea teko. ”Joo, kyllä se oli oikea toimintatapa silloin. Olisi ollut vaikea elää itsensä kanssa, jos en olisi yrittänyt auttaa eläimiä mitenkään, vaikka olin nähnyt niiden olosuhteita.”
Turkistarhauksen määrä on romahtanut
1990-luvulla turkistarhaus oli yleinen elinkeino etenkin Pohjanmaalla. Suurin osa turkiksista tuotettiin jo silloin vientiin, etupäässä Venäjälle ja Aasiaan. Oli Suomessakin vielä turkisliikkeitä ja moni nainen kulki talvella minkki- tai kettuturkki niskassaan. Sen jälkeen turkisten kysyntä on kuitenkin romahtanut. Eläinoikeusjärjestö Animalian mukaan Suomessa on nyt alle 300 turkistarhaa. Eläimistä yli puolet on kettuja, loput minkkejä ja supikoiria. Kettuja syntyy nykyään enää joitakin satoja tuhansia vuodessa, määrä on laskenut alle kymmenesosaan 1990-luvusta.
Tarhaus ei ole kannattavaa liiketoimintaa, vaan sitä tuetaan verovaroin kymmenillä miljoonilla vuodessa. Petteri Orpon hallitus avasi myös väliaikaisen investointituen tarhoille rakenteisiin lintuinfluenssaa vastaan, ja se on voimassa kevääseen 2026 saakka. Kun kokonaisuuteen lisätään tarhauksen terveys- ja ympäristökustannukset sekä turkisten heikko kysyntä, turkisalan nähdään yleisesti olevan Suomelle enemmän rasite kuin tulevaisuuden elinkeino.
Suomi kuuluu yhdessä Kreikan kanssa niihin harvoihin EU-maihin, jotka vielä sallivat tukistarhauksen. Muut maat ovat kieltäneet tarhauksen kokonaan tai osittain. Viimeinen tarhauksen kieltäneistä maista on Puola, joka päätti asiasta viime vuoden marraskuussa.
EU:ssa on vireillä turkistarhauksen ja turkiksien myynnin kieltävä kansalaisaloite, joka tulee käsittelyyn tämän vuoden keväällä. Näyttää siis siltä, että ennen pitkää Suomen turkistarhaus loppuu EU:n määräyksestä eikä Suomen omien päätösten seurauksena.
Mia Takulan mielestä turkistarhaus on alusta saakka ollut virhe, jonka ei olisi pitänyt koskaan antaa tapahtua. Se pitäisi kieltää viimeistään nyt, välittömästi.
Mutta kettujen kohtalo ei ole ainoa, joka painaa Mia Takulan mieltä. Hän on perehtynyt susien elämään ja kirjoittanut kirjan Susien mailla, joka ilmestyi vuonna 2020. Kerätessään materiaalia kirjaa varten hän vietti pitkiä aikoja susien reviireillä nukkuen teltassa ja samoillen metsissä. Susia hänen ei tarvinnut pelätä kertaakaan, metsästäjiä kyllä. Hänellä on syvällinen näkemys siitä susivihasta, joka nyt näyttäytyy ”suurpetojen kannanhoidollisena kiintiömetsästyksenä”. Se alkoi tammikuun ensimmäinen päivä ja synnytti varsinaiset susien tappotalkoot. Muutamassa päivässä yli puolet sallituista sadasta sudesta oli lahdattu.
Susien tappaminen tuli mahdolliseksi, koska EU laski suden suojelustatusta, laji ei ole enää tiukasti suojeltu. Suomessa on kuitenkin vain 400-500 yksilöä, lähteestä riippuen, ja tutkijoiden mukaan kanta ei ole kestävällä tasolla. Lisäksi uutta lakia on moitittu erittäin huonosti valmistelluksi ja jopa olevan vastoin EU-lakia.
Mia Takulan mukaan susivihaa on tutkitttu Norjassa, ja vihan taustalla on herravihaa ja vihaa valtaa pitäviä kohtaan. ”Susi on vähän kuin maahanmuuttaja, sitä voi syyttää kaikista ongelmista, projisoida koettua osattomuutta ja negatiivisia tunteita, joita ei ole kohdattu. Osalle ihmisiä on lisäksi niin, että oli ongelma mikä tahansa, ratkaisu on tappaminen tai väkivalta. Tämä näkyy maamme perheväkivaltatilastoissa ja itsemurhien määrässä.”
Mia Takula vertaa susien kohtelua saimaannorpan saamaan kohteluun. Saimaannorppiahan on Suomessa kutakuinkin saman verran kuin susia. “Suojellaanko me saimaannorppia tappamalla heitä sata yksilöä? Jos joku esittäisi sellaista julkisesti, kansalaiset olisivat raivoissaan. Mutta kun puhutaan susista, vastaava näyttäytyy hyväksyttävänä.”
Maailman tilasta ei voi keskustella pelkästään tiettyjen muunlajisten näkökulmasta. Ongelmia on siihen liikaa. ”Tällä hetkellä näyttää siltä, että ihminen on menossa kuudennen sukupuuttoaallon mukana. Tuhoamme omat elinmahdollisuutemme, ja viemme mukanamme lukemattoman määrän muita lajeja. Jos halutaan, että ihmiskunta on olemassa keskipitkässä tulevaisuudessa, pitää palata yhdeksi lajiksi muiden joukkoon ja ottaa kaikessa päätöksenteossa huomioon muunlajiset.” Tätä aihetta käsittelee hänen tuorein kirjansa Eloonjäämisopas.
Mia Takula on ollut vegaani yli 30 vuoden ajan, ajalta jolloin se ei suinkaan ollut yhtä helppoa kuin nykyään. Vegaanius on hänelle välttämätön mutta ei riittävä ehto eettiseen elämäntapaan. Hänen kohdallaan suora toiminta on ollut yksi tapa jo silloin, kun se ei ollut kovin yleistä maassamme.
Lopuksi kysyn Mialta, pystyykö suoralla toiminnalla muuttamaan maailmaa. Hän sanoo epäröimättä, että ehdottomasti pystyy. Erityisesti eläin- ja luonnonsuojeluasioissa hyvin konservatiivisessa Suomessa tarvitaan monenlaista toimintaa, monenlaisia toimijoita: ”Kukin toimikoon omien kykyjensä ja voimiensa mukaan”. Mia Takula uskoo, että jokainen meistä vaikuttaa yhteiskuntaan, Suomen ja maailman tilaan koko ajan, vaikkei edes tiedostaisi sitä.