Meksikolainen muraaliliike syntyi vallankumouksen (1910–1920) jälkimainingeissa, jolloin taide nostettiin kansallisen identiteetin rakentamisen välineeksi. Miestaiteilijat Diego Rivera  (1886–1957), José Clemente Orozco (1883–1949) ja David Alfaro Siqueiros (1896–1974) maalasivat massiivisia muraaleja valtion rakennuksiin. Aiheet käsittelivät työväenluokan taisteluja ja alkuperäiskansojen oikeuksia, mutta teokset pysyivät eliitin hallinnoimissa tiloissa. Oliko tämä todellinen vallankumouksellinen ele vai taiteen liittoutuminen valtaapitävien kanssa?

Taiteen vallankumouksellinen ääni

 

Frida Kahlo (1907–1954) tunnetaan poliittisista ja surrealistisista omakuvistaan. Kahlo  toi uuden, vähemmän tunnetun  ulottuvuuden meksikolaiseen julkiseen taiteeseen. Hänen opetustyönsä La Esmeralda -koulussa synnytti Los Fridos -kollektiivin, joka vei muraalitaiteen arjen keskuksiin, kuten baareihin ja ravintoloihin. Tämä oli vastakohta valtiorakennusten patriarkaaliselle ja hierarkkiselle traditiolle. Kahlo ei vain opettanut maalaamaan, vaan hän uskalsi olla poliittinen ja rohkaisi oppilaitaan tarkastelemaan ympäristöään ja haastamaan perinteitä.

 

Vaikka Meksikon julkisten rakennusten muraalien aiheet usein nostivat esiin työväenluokan ja alkuperäiskansojen tarinoita, jäivät he vain maalausten aiheiksi. Taiteen tekeminen kuului vain taiteilijoille, eivätkä yhteisöt osallistuneet seinämaalausten tekemiseen. Frida Kahlon kollektiiviset projektit olivat poikkeus: ne haastavat käsityksen, jossa taiteilija on yksinään historian kertoja.

 

Meksikolainen muraaliliike pyrki edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta sen kytkökset valtion instituutioihin loivat ristiriidan. Taide, joka ylisti työväenluokkaa ja vallankumousta, ei kuitenkaan murtautunut valtaeliitin tilojen ulkopuolelle. Tämä nostaa kysymyksen: voiko taide olla vallankumouksellista, jos se pysyy vallan rakenteiden sisällä?

 

Frida Kahlon elämäntyö osoittaa, että taide voi olla radikaalia ja osallistavaa. Hänen vaikutuksensa Los Fridos -ryhmään ja muraaliprojekteihin arkisissa tiloissa rikkoi perinteistä ajattelua julkisesta taiteesta. Kahlon perintö muistuttaa, että todellinen vallankumous taiteessa ei ole vain mitä maalataan, vaan myös missä ja kenen toimesta.

 

Los Fridos: Radikaalin yhteisöllisen taiteen edelläkävijät

 

Frida Kahlon oppilaista muodostunut Los Fridos -ryhmä oli yhteisöllisen taiteen ja poliittisen aktivismin edelläkävijä. Ryhmän ydinjäsenet, kuten Arturo García Bustos (1926 – 2017), Fanny Rabel (1922- 2008), Guillermo Monroy (1924-) ja Arturo Estrada (1925-) , omaksuivat Kahlon opetukset, joissa taide nähtiin välineenä maailman tarkasteluun ja muutoksen aikaansaamiseen. Los Fridos ei tyytynyt vain seuraamaan mestarinsa jalanjälkiä, vaan ryhmä vei julkisen taiteen arkisiin tiloihin, kuten ravintoloiden, kanttiinien ja baarien seiniin, tuoden taidetta suoraan ihmisten jokapäiväiseen elämään. Tämä eroaa merkittävästi meksikolaisen muraaliliikkeen valtavirtamestarien tavasta keskittyä valtion rahoittamiin suuriin rakennuksiin. Los Fridos ei vain maalannut seinämaalauksia, vaan he loivat liikkeen, joka haastoi perinteiset valta-asetelmat taiteen tuottamisessa ja esittämisessä tehden tilaa myös marginaalisille äänille ja yhteisölliselle yhteistyölle. Ryhmän työ jatkoi Kahlon visioita radikaalista, osallistavasta ja vallan rakenteita kyseenalaistavasta taiteesta.

 

Meksikolaisen muraaliliikkeen historia kaipaa uudenlaista näkökulmaa, jossa Frida Kahlon ja yhteisöllisen taiteen mullistava rooli nostetaan ansaitusti keskiöön.

 

Frida Kahlo on inspiroinut taiteilijoita ympäri maailmaa, myös Suomessa. Vuonna 1997 joukko Fridasta inspiroituneita taiteilijoita järjesti ravintola Kaisaniemessä "Fiesta de las Fridas - surrealistisen illanvieton", joka juhlisti Frida Kahlon taidetta ja Meksikon kulttuuria. Tapahtuman ruoan, musiikin, kuvataiteen, performanssin sekä pukujen suunnittelusta vastasivat kuvataiteiljat, kuvataideopettajat Pirjo Houtsonen ja Kaija Ekebom yhdessä monitaiteellisen työryhmän kanssa. Ajatus illanvietosta syntyi edellisenä vuonna Ekebomin työhuoneella  taiteilijoiden illanistujaisissa Kalliossa.

Pirjo Houtsonen oli yksi performanssin Fridoista. Kuva:Riitta Räsänen