Kun katsotaan Suomen karttaa ajassa taaksepäin valtion itsenäistymisen alkuaikoihin, oli ajanjakso, jolloin Suomineidon helmat hulmusivat ja neito heilutteli yhden käden sijasta kahta kättä. Suomen itäraja kulki pääosin entisen Suomen suuriruhtinaskunnan eli Venäjän autonomisen Suomen itärajaa pitkin. Suomi halusi pohjoisen yhteyden Jäämerelle ja sai sen, kun Neuvosto-Venäjä luovutti Petsamon alueen Suomelle Tarton rauhansopimuksen yhteydessä 14.10.1920. Tuo Pohjolan Klondyke ja Suomen siirtomaan kulta-aika Petsamossa kesti parikymmentä vuotta, kunnes toinen maailmansota sotki pakan ja ihmisten elämän sen mukana. Seurasivat sotaisat vuodet, joiden tapahtumia ja menetyksiä ovat olleet henkilökohtaisesti todistamassa itsenäisyyspäivänä kunnioittamamme sotaveteraanit.

Kolttasaamelainen mummoni Maria on syntynyt vuonna 1928 Suonikylässä, kolttasaamelaisten talvikylässä. Kylä sijaitsi siihen aikaan Suomelle kuuluvan Petsamon alueella, tarkemmin sanottuna Marnjäurr’in rannoilla kolttasaamelaisten sukualueiden keskellä. Kymmenen vuotta vanhempi ikätoverinsa ja sukulaiseni Mikko oli syntynyt vuonna 1907 niin ikään Suonikylässä, mutta kylä sijaitsi silloin eri paikassa kuin mummoni synnyinpaikka. Sen aikainen vanha talvikylä sijaitsi Potklajoen rannalla, uudesta Suonikylästä noin 50 kilometriä itään. Näiden kahden lapsen syntymän välisenä aikana maailma oli ehtinyt mullistua täysin, kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914 ja sen päätteeksi valtionrajoja vedettiin uusiksi.

Kolttasaamelaisia kyliä oli alunperin seitsemän: Näätämö, Paatsjoki, Petsamo, Muotka, Suonikylä, Nuorttijärvi ja Hirvas. Tarton rauhansopimus vuodelta 1920 oli jakanut kolttasaamelaisten ikiaikaiset kotiseudut viivottimen vedolla siten, että kolttasaamelaisista kyläyhteisöistä Hirvas, Nuorttijärvi ja Muotka asukkaineen jäivät Venäjän puolelle ja Suonikylä menetti alueestaan itäisen neljänneksen. Tuolla menetetyllä Potklan alueella sijaitsi Suonikylän vanha talvikylä, kylä, jossa Mikko oli syntynyt vuonna 1907. Mummoni syntyi uuteen Suonikylään, siihen kylään, jonka Suomen valtio oli suonikyläläisille rakentanut velvollisuuden tunnossaan. Kylään rakennettiin asuinmökkien lisäksi myös koulu, kuuluihan kolttasaamelaisten lasten oppia nyt uuden kotimaansa sivistys, kieli ja kulttuuri.

Rajanveto erotti kolttasaamelaiset tuolloin toisistaan, mutta se ei ollut ensimmäinen kerta. Jo sata vuotta aiemmin, vuonna 1826 Tanska-Norjan ja Venäjän välisissä rajajärjestelyissä Njauddâm, suomeksi Näätämön kylä oli erotettu muista kolttasiidoista ja raja vedettiin siten, että Näätämöstä tuli osa Norjaa. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta tuosta rajanvedosta. Siinä kohti raja on edelleenkin; kylän Norjan puoleinen osa on nimeltään Neiden ja Suomen puolen kylää kutsutaan Näätämöksi. Valtion raja näkyy kylän jokapäiväisessä elämässä tullina, läpikulkuliikenteenä ja Suomen puolella ahkerana kaupankäyntinä.

Petsamo Suomen siirtomaana

Tuo lyhyt aika, jonka Petsamo kuului Suomelle, on merkittävää aikaa Suomelle. Petsamon alue avasi Suomelle yhteyden Jäämerelle ja sitä kautta Atlantille ja merireitin muualle maailmaan. Alueen uskottiin tuovan nopeaa rikastumista, rajattomia luonnonvaroja ja tietenkin jännittävää löytöretkeilyä alueen alkuperäisen, villin kolttaväestön keskuudessa, joka alueella vain ”odotti kesyttämistään, sivistämistään ja suomalaistamistaan”.

Jäämerentie rakennettiin Ivalosta Liinahamariin. Tietä tekemään tarvittiin työvoimaa, kuten sitä tarvittiin myös satamatöihin ja nousevan kaivostoiminnan palvelukseen. Uudisasukkaiden virta oli jatkuva, ja sen johdosta alue suomalaistui vauhdilla. Matkailu kukoisti, matkailumajoja nousi tien varteen kuin sieniä sateella ja turismi sai Suomessa ennennäkemättömät arktisen eksotiikan kasvot. Sivistysvaltio Suomi oli saanut oman siirtomaansa.

Olin keväällä 2025 kuuntelemassa Pääkaupunkiseudun Karjalaisten ja Petsamoseuran järjestämää esitelmää Karjalatalossa Helsingissä aiheenaan ”Petsamo osana Suomea, rauhassa ja sodassa”. Tilaisuuden alussa järjestävät osapuolet toivottivat täyden salillisen väkeä tervetulleeksi kiitellen kaikkia kiinnostuksesta, jota riittikin niinkin runsaasti, että hyvä kun kaikille löytyi jakkarat alle. Meinasin kuitenkin pudota omalta tuoliltani heti tilaisuuden kärkeen, kun alkusanojensa yhteydessä suomalainen tervetulotoivottaja kertoi syntyneensä Petsamossa ja olevansa siten yhdessä kaikkien kohtalotovereidensa kanssa ”sitä Petsamon alkuperäisväestöä.” Näin ollen hän piti tärkeänä sitä, että Petsamosta puhutaan, sitä aikaa muistetaan ja Petsamon henkeä pidetään yllä.

 

Historia on vallankäytön väline

Tuo lausahdus sai minut jälleen kerran miettimään historiaa osana meitä itseämme. Kenen historiaa kerrotaan ja mistä näkökulmasta; miten historiaa kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta? Yhteinen historia luo yhteisön ja vahvistaa kansaa, mutta voi myös hajottaa sen. Historian kerronta on valtaa, jolla voidaan kontrolloida, mitä muistetaan ja mitä sivuutetaan ja unohdetaan. Vallankäytön välineenä historia on politiikkaa, lainsäädäntöä ja identiteetin pönkitystä - mutta myös alistamista, vastarintaa, kapinaa, syrjintää ja sotaa.

Keväisessä Petsamo-tapahtumassa kuultiin historian esitelmöintiä kuitenkin sopuisan tunnelman vallitessa. Kuulijakunta oli varsin tietoinen historiankulusta, eikä kolttasaamelaisten olemassaolo Petsamon ja Kuolan niemimaan alkuperäiskansana tullut uutisena. Esitelmöijä ei kuitenkaan ollut ihan kartalla asian laidasta väittäessään, ettei Norjassa tänä päivänä juurikaan olisi kolttasaamelaisia. Tilaisuuden loppupuolella otin pienen puheenvuoron ja korjasin väitettä. Norjassa on kolttasaamelaisia useita satoja. Se on iso määrä pienestä kansasta, jonka jäseniä on aina ollut ja on edelleen vähän.

Meitä kolttasaamelaisia on yhteensä vain noin reilu tuhat. Tarkkaa lukumäärää on mahdotonta sanoa. Venäjän puolella elää edelleen kolttasaamelaisia, joiden lukumäärästä tai nykyisistä elinolosuhteista ei valitettavasti ole saatavilla varmaa tietoa. Suomessa kolttasaamelaisia on arviolta 700 ja Norjassa muutama sata.

Norjassa kolttasaamelainen identiteetti nousee pikkuhiljaa syvästä Norjan valtion assimilaatiopolitiikan aiheuttamasta näkymättömyydestä. Norjassa kansan sulauttaminen eli norjalaistaminen kirjoitettiin aikoinaan lakiin. Sen johdosta vähemmistöryhmien oli pakko norjalaistua. Keinot olivat kovat. Mikäli perheen nimi ei norjalaistunut ja puhekieli vaihtunut norjaksi, oli uhkana jäädä pennittömäksi, ilman valtion tukea. Paine alistua yhden kielen ja kulttuurin ikeen alle on historian saatossa vaientanut monet sillä seurauksella, että omista juurista ei välttämättä haluta puhua, saati ottaa niistä selvää. Jos kuitenkin oma identiteetti ja historian kulku ovat olleet tiedossa, on monelle Norjan vähemmistökansalaiselle ollut helpompaa ja turvallisempaa sanoa olevansa perimältään esimerkiksi suomalainen kuin kolttasaamelainen. Siinäkin tapauksessa, että todellisuudessa olisi juuriltaan kolttasaamelainen.

Oman saamelaisidentiteetin piilottelu on tuttua täällä meillä Suomen puolellakin. Yksi tapa häivyttää saamelaisidentiteetti on piiloutua suomelaisen sukunimen taakse. Kolttasaamelaisen mummoni suku vaihtoi sukunimensä Sverloffista Mettäpuroksi. Yhdestä Gauriloffin sukuhaarasta tuli suomalaistamisen jälkeen Killanen. 

Illep-Maaren Feodoroff hakemassa kaivosta vettä Suonikylässä vuonna 1934. Kuva: Karl Nickul, Finna.fi