Rauhan, kulttuurin ja aktivismin
verkkojulkaisu
Jättimäiset lohenkasvattamot saapuivat aiemmin omavaraistaloudessa eläneeseen Chiloén saaristoon Chilessä Augusto Pinochetin diktatuurin aikaan. Ääriliberaalin talouspolitiikan mukaisesti niille ei asetettu juuri lainkaan vastuuta ympäristöstä, eikä ympäristöongelmia ole saatu vieläkään kuriin.
Piirros: Maria Karuvuori
Etelä-Chilen lohenkasvattamot ja punainen meri
Maria Karuvuori
Sinä syksynä meri värjäytyi punaiseksi.
Chiloén saaristossa, Chilen eteläosassa, on totuttu tarkkailemaan merta. Kun punaiset leväkukinnat alkoivat levitä rantavesissä maaliskuussa vuonna 2016, varsinkin kalastajien epäilykset heräsivät.
Punaiseksi vuorovedeksi kutsuttu ilmiö aiheutti laajoja protesteja, jotka sulkivat viikoiksi koko saariston ulkomaailmalta. Kauppojen hyllyt tyhjenivät.
Kalastajat ja ympäristöaktivistit olivat varmoja, että syynä leväesiintymiin olivat lohenkasvattamot, jotka olivat dumpanneet noin 4700 tonnia aikaisemman leväkukinnan vuoksi kuolleita kaloja mereen. Lohen hinta nousi Chilen tapahtumien vuoksi Suomessa asti.
Lopulta tutkimuksissa todettiin, että myrkyllisen alexandrium catenella -levän kukintaan vaikuttivat useat tekijät, joista yksi oli El Nino -sääilmiön aiheuttama veden lämpötilan nousu. Tutkijat löysivät voimakkaan todennäköisyyden myös sille, että mätänevät kuolleet lohet aiheuttivat suotuisat olosuhteet myrkkyleville.
Lohenkasvattamot ovat olleet vuodesta toiseen kipupiste Chilen politiikassa. Niiden haitat ulottuvat ympäristön lisäksi muihin elinkeinoihin. Erityisesti ovat kärsineet riippumattomat kalastajat, mutta myös monet matkailuyrittäjät vastustavat vesiviljelyä.
Elinkeinot kilpailevat
Althair Moncilla saapui Chiloén saaristoon matkailualan töihin samana vuonna leväesiintymien kanssa.
Laajat protestit rajoittivat Moncillan matkustamista, mutta siitä huolimatta hän päätti muuttaa saaristoon vähän kerrallaan. Nykyisin hän omistaa Casa Damasco -nimisen majatalon miehensä Fransisco Barrian kanssa Ancudissa, Chiloén suurimman saaren luoteisosassa.
Yövyin majatalossa muutaman yön marraskuussa 2024. Moncilla ja Barria osoittautuivat oiviksi paikallistiedon lähteiksi.
“Chiloélaiset tuntevat meren. Kun kriisi alkoi, he olivat sanoneet jo kauan, että lohenkasvattamot saastuttavat vettä”, Moncilla sanoi.
Althair Moncilla ja Francisco Barria pyörittävät majataloa ja järjestävät luontoretkiä Ancudissa, Chiloéssa.
Kuva: Maria Karuvuori
Majatalon lisäksi Casa Damasco tarjoaa retkiä lähiluontoon, joten ympäristökysymykset ovat yrittäjäpariskunnalle tärkeitä.
Moncilla kertoi, että he tekevät retkillään yhteistyötä kalastajien kanssa, sillä elantoa täytyy nykyisin hankkia myös muista lähteistä kuin kalastuksesta. Saaliit pienenevät vuosi vuodelta.
Moni chiloélainen oli Moncillan mukaan vuoden 2016 tapahtumien jälkeen katkera siitä, että Michelle Bacheletin keskustavasemmistolainen hallitus, joka muistetaan monista edistysaskelista, ei koskaan myöntänyt suurfirmojen osuutta meren saastumiseen.
Diktatuuri toi lohenkasvattamot
Saariston ainutlaatuinen kulttuuri ja merellinen elämäntapa ovat säilyneet, mutta globalisaatio ja Pinochetin vuosien 1973–1990 diktatuurin perintö aiheuttavat yhä jännitteitä.
Lohenkasvattamot mullistivat omavaraistaloudessa eläneen saariston elämän 1970–1980-luvuilla. Pinochetin ajan ultraliberalistinen talouspolitiikka mahdollisti sen, että yritykset saivat toimia Chilessä lähes ilman ympäristövastuuta. Äärimmäinen yksityistämispolitiikka antoi käytännössä vapaat käyttöoikeudet moniin luonnonvaroihin, muun muassa rannikkoalueisiin. Pyrkimyksenä oli luoda kannustimia vesiviljelyteollisuuden aggressiiviselle kasvulle.
The New York Times kirjoitti elokuussa 2024, että lohenkasvattamoiden ympäristövaikutusten mittaaminen on hankalaa, koska perustutkimuksia ei ole tehty. ”Chile on ollut kuin villi länsi”, totesi eläköitynyt mertentutkija Tarsicio Antezana.
Suuri osa Etelä-Chilen vesiviljelylaitoksista on ulkomaalaisessa omistuksessa. Yrityksiä on muun muassa Australiasta, Norjasta, Kiinasta ja Kanadasta. Lohen lisäksi Chiloén saaristossa kasvatetaan myös simpukoita, joista valtaosa menee vientiin.
Paikallisten suhde firmoihin on ristiriitainen, sillä moni chiloélainen on kasvattamoilla töissä. Toisaalta lohenkasvattamoiden työpaikat ovat nakertaneet elantoa muilta aloilta.
Ympäristösääntelyä on sittemmin kiristetty
Chile siirtyi demokratiaan vuonna 1990, ja sen jälkeen ympäristösääntelyä on tiukennettu ja uusia lakeja säädetty. Vuonna 1991 säädetyllä lailla rannikkoalueiden käyttöä avattiin yritysten temmellyskentästä myös pienkalastajille. Nykyisin valtaosa Chilen rannikoista on suojelualuetta.
On myös erityinen alkuperäiskansojen ylisukupolvista käyttöoikeutta rannikkoihin suojeleva laki, Ley Lafkenche. Sen nojalla voi anoa erityisen rauhoitusalueen, ECMPO:n (Espacios Costeros Marinos Pueblos Originarios) perustamista. Aluetta hallinnoivat alkuperäiskansat saavat päättää sen käytöstä ja luonnonvarojen hyödyntämisestä.
Tai niin sen pitäisi mennä. Tercera Dosis -verkkomedia kirjoitti tammikuussa 2025, että suuret lohenkasvatusyritykset vastustavat Ley Lafkencheä kiivaasti. Artikkelin mukaan teollisuudella on lonkeronsa myös Chilen politiikassa, sekä oikeiston että keskustavasemmiston piirissä.
Parhaillaan Chilen senaatissa on käsittelyssä lakialoite Ley Lafkenchen “täydellistämiseksi”. Alkuperäiskansat eivät ole mukana projektissa.
Kenties Pinochetin ajan toimintakulttuurin perintönä kaikki yritykset eivät nykyisinkään noudata säännöksiä. Chileläinen tutkivan journalismin verkkosivu Ciper uutisoi vuoden 2024 elokuussa, että kaksi lohenkasvatuskeskusta oli väistänyt ympäristövaikutusten arvioinnin.
Kysymys vesiviljelystä on poliittisesti vaikea, koska lohi on yksi Chilen suurimmista vientituotteista. Maa on Norjan jälkeen maailman toiseksi suurin lohentuottaja.
Poijurivistöt täyttävät lahdenpohjukan Queilénissä, Chiloén eteläosassa. Kuva: Maria Karuvuori
Seafood Watchin mukaan 65 prosenttia chileläisestä lohesta sisältää korkean ympäristöriskin. Ongelmana on etenkin antibioottien käyttö, jolla yritetään hillitä kaloja tappavan bakteeri-infektion leviäminen. Chilen vesiviljely käyttää eniten antibiootteja maailmassa.
Antibiootteja on kuitenkin Seafood Watchin mukaan onnistuttu vähentämään viime vuosina. Samalla kalankasvattamot ovat levinneet yhä etelämmäs, kohti Patagonian viileitä vesiä. Niitä on jopa Magallanesin suojelualueilla.
Kansalaisyhteiskunta puolustaa ympäristöä
New Yorkin Times Squaren valtasi lokakuussa 2024 suuri valomainos, joka kehotti pohtimaan, mistä herkullinen lohi on peräisin. Sen olivat maksaneet eri kansalaisyhteiskunnan toimijat Chiloésta. Chileläisen lohen kysyntä on kasvanut USA:ssa, kun kiinnostus punaisen lihan korvaaviin proteiineihin on lisääntynyt. Mainos haastoi pohtimaan, onko valinta sittenkään kestävä.
Vesiviljelyn ongelmat ovat olleet pinnalla myös pohjoisella pallonpuoliskolla. Norjan lohilla on todettu Chilen tapaan loisia, ja vuoden 2025 alussa kalajätti Mowilta pääsi karkuun 27 000 lohen parvi. Karkulaisten arvellaan aiheuttavan haittaa meriekosysteemille.
Chilessä eräs kalankasvattamoja vastustava aktivistiryhmä on nimeltään Defendamos Chiloé (Puolustakaamme Chiloéta). Se on löyhästi organisoitunut yhteisö, joka päivittää tiuhaan sosiaalista mediaa. Päivitykset ovat monesti tunteikkaita tietoiskuja luonnonvaraisten eläinten kuolemista, eikä vasemmistolaisen presidentin Gabriel Boricin hallintoakaan säästellä.
Sovin haastattelun ryhmään kuuluvan maantieteilijän Alvaro Montañan kanssa. Hän tapasi minut vihdoin, muutaman aikatauluepäselvyyden jälkeen, Café El Embrujo -nimisessä kahvilassa Ancudissa. Hänellä oli hajamielisen tutkijan pörröiset hiukset ja ajantaju, mutta terävät mielipiteet. Montaña tilasi tuplamochaccinon, minä mustaa kahvia.
“Näin talous toimii kaikkialla maailmassa. Suuryritys tulee paikkakunnalle ja alkaa pilata ympäristöä ja kulttuuria“, Montaña sanoi.
Vaikka säännöksiä ja suojelua on lisätty, eivät yritykset Montañan mukaan aina noudata edes lakia.
“Ja valtiolla ei ole kykyä puuttua… Koska rahoitusta on karsittu, resurssit eivät riitä. Tämä on uusliberalistinen perintö kutistetusta valtiosta. Mutta puuttumattomuus on myös poliittinen päätös.”
Montaña arveli, että Norjan ja Australian kaltaisten maiden yritykset toimivat globaalissa etelässä lepsummin kuin kotona. Myös työturvallisuudessa on puutteita: joillakin firmoilla enemmän, toisilla vähemmän. “Lohenkasvattamoissa on kyse myös ruokaturvasta. Chilessä on yksi maailman runsaimmista villikalakannoista, mutta tällä hetkellä suuri osa kalasta menee viljeltyjen lohien ravinnoksi.”
Suuri ongelma on myös lohien ruokkiminen Chilen merivesiin kuulumattomalla ravinnolla, kirjoitti The New York Times elokuun jutussaan. Kalaravinto ja lohien ulosteet ruokkivat leviä ja synnyttävät pohjaan vajotessaan happikatoa, kuolleita vyöhykkeitä.
Montaña arveli, että entisiin aikoihin ja omavaraisuuteen ei Chiloéssa ole paluuta. Yksi vaihtoehtoinen toimeentulon lähde olisi kestävässä matkailussa, jota Montañan mielestä olisi varaa vielä lisätä.