Etelä-Afrikassa kapitalistinen järjestelmä on edelleen perustavanlaatuisesti apartheid-järjestelmän ja kolonialismin perinnön muovaama. Kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, kapitalismi perustuu lisäarvon irrottamiseen työvoimasta yksityisten liiketoiminnan ja teollisuuden omistajien toimesta. Mutta Etelä-Afrikassa järjestelmä pohjautuu menneisyyden rakenteelliseen ja rodulliseen eriarvoisuuteen, huolimatta joistakin taloudellisen muutoksen yrityksistä vuoden 1994 demokratiaan siirtymisen jälkeen.

 

Valkoiset eteläafrikkalaiset, jotka muodostavat vain hieman yli seitsemän prosenttia  63 miljoonan ihmisen kokonaisväestöstä, hallitsevat edelleen suhteettoman suurta osaa maan varallisuudesta, yritysten omistuksesta ja korkeapalkkaisista asiantuntija-asemista. Mustat ja muut värillisiksi luokitellut eteläafrikkalaiset, jotka muodostavat lopun väestöstä, ovat suurimmaksi osaksi keskittyneet matalapalkka-aloille, epävirallisiin sektoreihin ja korkean työttömyyden alueille. Suurin osa heistä asuu “townshipeissa”, hökkeliasutuksissa suurten kaupunkikeskusten reunamilla tai maaseutukylissä ja pienissä kaupungeissa.

 

Etelä-Afrikka sijoittuu johdonmukaisesti maailman epätasa-arvoisimpien yhteiskuntien joukkoon. Gini-kerroin, tuloerojen mittari (jossa 0 edustaa täydellistä tasa-arvoa ja 1 täydellistä epätasa-arvoa), pysyy poikkeuksellisen korkeana, 0,67:ssä. Vertailun vuoksi Suomen nykyinen Gini-kerroin on 0,28. Tämä eriarvoisuus ei ole vain apartheidin perintöä, vaan nykyiset taloudelliset rakenteet aktiivisesti vahvistavat sitä. Pieni eliitti hyötyy globaaleista pääomavirroista ja luonnonvarojen hyödyntämisestä, kun taas suurin osa väestöstä kamppailee köyhyyden kanssa.

 

Luonnonrikkaudet ja ulkomaisen pääoman kahle – kuka hyötyy?

 

Kapitalistinen järjestelmä Etelä-Afrikassa on vahvasti riippuvainen mineraalien louhinnasta ja viennistä, erityisesti kaivostoiminnasta. Keskeisimpiä mineraaleja ovat  kulta, platina ja timantit. Tämä malli on vanhempi kuin valkoisen vähemmistön hallintamalli eli apartheid, joka otettiin käyttöön vuodesta 1948 eteenpäin. Se juontaa juurensa siirtomaa-aikaan ja on edelleen kansantalouden keskeinen osa. Sitä luonnehtivat kaivosyhtiöiden keskittynyt omistus ja raaka-aineiden vähäinen jalostaminen.

 

Etelä-Afrikan sisäisen teollisen kehityksen puute on valtava este maan kyvylle hyötyä luonnonvaroistaan. Jos maa aikoo kehittyä taloudellisesti, sen täytyisi pystyä muuttamaan nykyistä tilannetta dramaattisesti luodakseen vahvan teollisen jalostuskapasiteetin, jota tukisi johdonmukainen teollisuuspolitiikka. Sen täytyisi pystyä purkamaan kolonialismista ja apartheidista perityt taloudelliset rakenteet ja laajentamaan teollista infrastruktuuriaan vahvojen pääomainvestointien avulla.

 

Mikään tarvittavista muutoksista ei automaattisesti purkaisi kapitalistista järjestelmää. Mutta jos niitä hallinnoisi vahva valtio eivätkä yksityiset tahot, ne voisivat olla osa pyrkimystä käyttää maan varallisuutta niin, että kansa hyötyisi siitä. Kapitalismin nykyinen vaihe Etelä-Afrikassa johtaa vain arvon menetykseen maalle, jatkuvasti korkeaan työttömyyteen ja teknologiseen alikehitykseen.

 

ANC:n talouspolitiikan käännekohta – menetetty mahdollisuus vai välttämätön kompromissi?

 

Yksi muutoksen este on, että nykyinen järjestelmä hyödyttää luonnonvarojen ulkomaisia monopolikapitalistisia omistajia. Ulkomainen omistus hallitsee kaivosteollisuutta, jossa pääpelaajia ovat Anglo American (Iso-Britannia), Rio Tinto (Australia/Iso-Britannia), Glencore (Sveitsi).

Mutta se hallitsee myös ajoneuvoteollisuutta, jossa pääomistajia ovat Volkswagen, BMW, Mercedes-Benz (Saksa), Toyota (Japani), Ford (USA). Ulkomainen omistus ulottuu lisäksi rahoituspalveluihin, vähittäiskauppaketjuihin ja televiestintään, sekä kulutushyödykkeiden valmistukseen (Unilever, Procter & Gamble, Nestlé ja muut).

 

ANC, joka hallitsi Etelä-Afrikan  vapautusliikkeenä apartheidin vastaisen kamppailun aikana, lupasi 1969 ohjelmassaan kansan hallitsevan maan luonnonvaroja. Kuitenkin 1990-luvun alun neuvotteluissa valkoisen vähemmistöhallituksen kanssa ANC:n johto päätti, ettei se tavoittele radikaaleja talousuudistuksia. Globaali kapitalismi ja ulkomainen sijoitusilmapiiri nähtiin liian voimakkaina esteinä.

 

Loppu on historiaa, kuten sanotaan. Nyt globaali kapitalistinen järjestelmä (imperialismi) kärsii yhä syvemmistä kriiseistä ja konflikteista. Etelä-Afrikan onkin päätettävä, pysyykö se tämän järjestelmän alaisuudessa. Vai ottaisiko se täysin erilaisen suunnan, sellaisen, joka johtaisi sen kansan materiaaliseen vapautumiseen?