Rauhan, kulttuurin ja aktivismin  

verkkojulkaisu

Metsää hävitetään ennen kaikkea metsämaita ylikäyttävien taloussektoreiden intressien johdosta. Metsämaiden massakäyttöön kytkeytyvät tahot käyttävät suurta alueellista valtaa eivätkä hevin luovu siitä. Tämä pätee metsäteollisuudesta karjatiloihin ja kaivosteollisuuteen. Oikeanlainen aktivismi voisi olla tervehdyttävää tällaisessa tilanteessa, kirjoittaa globaalin kehitystutkimuksen professori Markus Kröger.

Metsien hävittämisen syyt globaalissa etelässä ja pohjoisessa

Markus Kröger

Olen viimeisten vuosien ajan kulkenut metsissä Amazonilla ja muualla Etelä-Amerikassa, Intian vuoristoalueilla sekä Suomessa osana osana avohakkuiden, metsänpolttamisen ja muun metsien pilkkomisen ja ylihakkuiden poliittis-taloudellisten syiden tutkimusta. Usein metsistä ja puista puhutaan massana ja kuutioina länsimaisen hyötyajattelun mukaisesti. Luonnonmetsissä olevaa lajien kirjoa, elokehää ja elonkirjoa ei monesti tunnusteta. Jopa sen lausuminen ääneen koetaan jotenkin loukkauksena, ja se yritetään kehystää kommunismiksi tai yksityismetsänomistuksen pyhän arvon moraalittomaksi rikkomiseksi. Esimerkiksi Suomessa vaaditaan monesti some-keskusteluissa, että jos haluaa suojella, pitäisi ostaa metsä. Tai sitten pitäisi olla hiljaa eikä saisi loukkaantua, jos metsiä kaadetaan.

Tehdessäni haastatteluja asiantuntijoiden kanssa sekä Suomessa että Amazonilla hämmästelin sitä, kuinka Suomessa oli paikoin pelkoja jopa enemmän kuin Amazonilla, missä metsänkaatajat ja valtaapitävät uhkaavat asein aktivisteja. Suomessa on vahvempi metsäteollisuushegemonia kuin Amazonilla. Se selittää sitä, miksi Brasiliassa on tartuttava aseisiin, sillä alkuperäiskansat ja muut metsäkansat eivät ole samalla tavalla metsä- tai muun teollisuuden kehityshegemonian alaisia kuin Suomessa monet edelleen ovat. Täällä monet kuvittelevat, että suurmetsäyhtiöiden etuja tulee ajaa, jotta yhteiskunnan kehitys ja menestys ovat taattuja jatkossakin. Avohakkuiden moraalitaloudellinen pohja on rakennettu vuosikymmenten aikana, ja kun sitä nyt kyseenalaistetaan uudenlaisen metsäajattelun myötä, hegemonian ylläpitäjät ovat tuohtuneita. Amazonilla nämä visiot harvoin kohtaavat.

Toisaalta Brasiliassa pitää lainkin mukaan suojella avohakkuilta yksityismaiden metsistä 20–80 prosenttia riippuen alueesta. Tällaista vaatimusta ei Suomessa ole.

Eri alueilla on ensi vuonna julkaistavan kirjani mukaan alueellisesti dominoivia taloudellispoliittisia järjestelmiä, joiden maankäyttötapa määrittää sitä, mitä metsille tapahtuu: hakataanko ja miten hakataan. Suomessa dominoiva järjestelmä on sellu- ja energiapuuteollisuus, osin myös muu metsäteollisuus. Ennen kaikkea puhumme paperifirmojen, metsähallituksen ja metsänhoitoyhdistysten sekä näiden tukiverkostojen luomasta järjestelmästä, joka nojaa edelleen avohakkuisiin. Luonnonmetsiä muutetaan vähälajisiksi sellu- ja energiapuun tuotantoalueiksi jatkuvapeitteisen tukkimetsän sijaan.

Brasiliassa on tahoja, jotka harjoittavat massiivista luonnonvarojen ryöstöviljelyä, niin sanottua ekstraktivismia.  Niiden toiminnan seurauksena metsiä häviää. Tällaista toimintaa on esimerkiksi suomalaista eukalyptussellua tuottavilla alueilla Bahialla, Espirito Santossa, Parássa, Maranhaossa, Mato Grosso do Sulissa, Rio Grande do Sulissa ja Minas Geraiksessa. Tämän lisäksi Brasiliassa on sokeriruoko- ja öljypalmukeskittymiä siellä täällä. Nämä kolme sektoria ovat kuitenkin pienempiä kuin karjatilat, sillä Brasiliassa on edelleen noin 160 miljoonaa hehtaaria karjan laitumia. Osa on huonosti hoidettuja ja tehottomassa käytössä. Niitä voisi helposti jättää uudelleenmetsittymään  metsittää, ja osan voisi jakaa miljoonille maattomille. Tämä tukisi ruoantuotantoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta sekä rauhaa.

Soija tuhoaa eniten metsää Amazonilla ja Brasilian trooppisella savannilla, cerradolla. Soijankasvatus linkittyy karjanhoitoon, sillä erikoistuneet maamafiat, jotka käyttävät karjaa metsänhävitykseen, kaappaavat laittomasti maita, luovat väärennetyt maanomistuspaperit, polttavat metsää ja myyvät tilat soijateollisuudelle. Samaa tapahtuu myös eukalyptuksen, maissin, puuvillan, ja öljypalmun sekä kaivosten ja puuhakkuuoperaatioiden laajentamiseksi.

Koska monin paikoin maailmaa tietyt taloussektorit kontrolloivat maa-alueita ja metsiä, ei David Ricardon taloustieteellinen ajatusrakennelma toteudu käytännössä. Hänen mukaansa tuotanto ohjautuu sinne, missä on kustannustehokkainta ja järkevintä tuottaa jotakin.  Todellisuudessa, kun jokin tuotantomalli on juurrutettu tietylle alueelle, on kyseiselle sektorille kertynyt jo niin paljon valtaa, että alue on kuin sille merkattu. Sektori ei hevillä luovu vallastaan, vaikka se olisi järkevää. Täten vaikka energiantuotannon kannalta voisi olla järkevämpää tuottaa polttoainekasvina öljypalmua kuin soijaa, ei palmuöljy juuri leviä Brasiliassa. Brasiliassa soija ja karja dominoivat, kun taas Indonesiassa ja Malesiassa öljypalmusektori on dominoivin.

Tästä seuraa alueiden liikkumattomuus - ei siis se, että pääoma ricardolaisittain siirtyisi aina alhaisimman tuotantokustannuksen alueelle. Avohakkuiden ja puuplantaasien myötä metsät tuottavat jatkossakin mahdollisimman halpaa materiaalia. Maailmantalous koostuu näistä palasista. Tämä on globaalin kapitalismin konkreettisempi luonne, ja tätä perusluonnetta voi tarkastella alueellisesti dominoivien sektorien teorian kautta.

Talouden rakenteen tarkastelu auttaa ymmärtämään rakenteellisia juurisyitä siihen, miksi metsiä häviää. Lisäksi tulee ilmasto- ja elonkehän kriisien syveneminen. Metsien häviämisestä aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt lisäävät ilmastonmuutosta, joka voi johtaa ilmaston keikahduspisteisiin, joista ei ole paluuta, esimerkiksi Amazonin aavikoitumiseen ja ruohottumiseen. Tämä taas lisäisi rajusti metsäpaloja, kuivuutta, sateita ja ääri-ilmiöitä kaikkialla.

Silti vaarallista noidankehää ei juuri tunnusteta sektorien sisällä. Syy on aiemmin kuvatussa hegemoniassa, joka ei salli muutosajattelun versoa helposti. Myös menetetyille kuluille halutaan vastinetta, kun soijasiilo tai iso sellutehdas on jo rakennettu, ja sen lainat on pakko maksaa pois. Tähän yhtälöön liitettynä oikeanlainen vastarinta ja aktivismi voivat olla ekstraktivistisille sektoreille ja näihin kytkeytyville yhteiskunnille – koko  maailmalle - todella tuottavaa toimintaa. Vastarinta ja aktivismi estävät ylilyöntejä ja ajavat sääntelyä, joka puolestaan estää luonnonvarojen ylikäyttöä. Täten varmistetaan, että metsistä saadaan hyötyä myös jatkossa.

 Markus Kröger on globaalin kehitystutkimuksen professori Helsingin yliopistossa. Häneltä ilmestyy ensi vuonna kirja globaalin metsäkadon syistä, etenkin Amazonilla ja Suomessa Clearcut: Political Economies of Deforestation. (Cambridge University Press)