Väänänen maalasi vuonna 2023 Roomassa. Kuva: Jouni Väänänen

Jouni ”Psyke” Väänänen, miten voisit kuvailla graffititaiteilijan aseman muutosta kuluneina vuosikymmeninä?

 

Kun aloitin graffitiharrastuksen 90-luvun puolivälissä olin teini-ikäinen ja nyt lähes 30 vuotta myöhemmin tarkastelen asiaa hyvin keski-ikäisestä, oman tyylilajini pitkän linjan taiteilijan näkökulmasta. Nuorempana saatoin olla tekemiseni kautta katu-uskottavampi graffitiyhteisön mittapuulla, ja tämä vanhempi minä taas on varmasti uskottavampi suuremmalle yleisölle ja potentiaalisille yhteistyökumppaneille. Nuori versioni juoksenteli yöllä maalaamassa muiden vaihtoehtojen puutteessa ja vanhemmalla on kilometrin mittainen CV ja portfolio näytettäväksi siitä millaista osaamista on tarjolla.

Yleisellä tasolla asenneilmapiirin muutos on kuitenkin ollut merkittävä. 90-luvun puolivälissä kaikki, myös luvalliset graffitit kieltänyt “Stop töhryille”-kampanja oli vasta pikkuhiljaa alkamassa. Se painoi koko graffitikulttuurin maan alle aina vuoteen 2008 asti. Siinä välissä graffitimaalarit eivät juuri puhuneet tekemisestään tai esitelleet sitä avoimesti oman yhteisön ulkopuolisille. Kampanjan loppumisen jälkeen tilanne on muuttunut monessa mielessä paremmaksi. Luvallisia graffitiseiniä on alkanut syntymään pikkuhiljaa ympäri maata ja niitä on nykyään kohtuullisen reilusti tarjolla. Graffititaiteen tekijöiden joukosta on päässyt nousemaan esiin ammattilaisia - itsekin olen sellainen ollut jo reilusti toistakymmentä vuotta. Kiinnostus taiteenlajiamme kohtaan on ollut jatkuvassa nousussa ja siitä on järjestetty sekä museo- että muitakin näyttelyitä. Nyt on siis mahdollista saada tunnustusta taiteellisesta tekemisestään olemalla graffititaiteilija.
 

1990-luvulla graffitien teko oli laitonta, ja se nähtiin urbaanin kaaoksen merkkinä. Millaisena nuorisokulttuurin ilmiönä sinä sen näet ja mitä graffitit merkitsivät nuorille tekijöille? 

 

Oman ikäluokkani tekijöiden joukossa graffitien maalaamiselle oli moninaisia motiiveja, joista keskeisin oli halu jättää itsestään ja olemassaolostaan jälki, kilvoitella keskenään parhaista tyyleistä ja osalla muuttaa ympäristön ilmettä omasta subjektiivisesta näkökulmasta parempaan suuntaan. 90-luvulla graffitikulttuuri oli nykyistä selvemmällä tavalla osa hiphop-kulttuuria, jonka piirissä se on syntynyt. Vaikutelmani on, että 90-luvun nuorille oli nykyistä tyypillisempää halu kuulua johonkin tiettyyn alakulttuurilokeroon. Graffitiyhteisö oli silloin hyvin tiivis: kun tuntui että koko muu maailma on meitä vastaan, niin omiensa joukossa koki turvaa ja hyväksytyksi tulemisen tunteita. 

 

Erityisesti Helsingin kaupunki taisteli 2000-luvulla graffiteja vastaan usein liioitelluinkin keinoin. Millaisiin tilanteisiin itse jouduit keravalaisena graffititaiteilijana?

 

Silloin toimitin ystävieni kanssa graffitilehteä ja ylläpidin aihepiirin verkkosivustoa. Maalasin myös aika aktiivisesti luvattomia graffiteja, koska vaihtoehtoja oli tasan kaksi: tehdä niin tai olla kokonaan maalaamatta.
Itse pääsin lopulta varsin vähällä verrattuna moniin graffitipuolen tuttuihini, mutta olen minä ihan loppuelämäni tarpeiksi silti istunut poliisiautoissa, putkissa ja kuulusteluissa. Useimmiten en joutunut niihin varsinaisesti graffitien maalaamisesta, vaan enemmänkin roolistani muiden tekemien teosten dokumentoinnissa ja julkaisussa. Vuosituhannen taitteessa minua syytettiin kuulusteluissa muun muassa rikokseen yllyttämisestä, erään graffitijengin johtamisesta ja törkeästä vahingonteosta sillä perusteella, että kuvasin graffiteja ja julkaisin kuvia niistä. 

Kuulusteluissa korostettiin, että voin saada neljän vuoden vankeusrangaistuksen, joka kuulostaa täysin absurdilta näin reilut 20 vuotta myöhemmin - korostaisin etten ollut tehnyt mitään laitonta niissä asioissa, joista suurimpia syytöksiä kohtasin. 

 

2010-luvulla graffititaiteilijoiden kriminalisointi löystyi, ja alkoi näkyä myös luvallisia graffiteja. Miten se sinuun vaikutti?

Hyvin merkittävällä tavalla. Tuntui että saan vihdoinkin tehdä minulle tärkeää asiaa siinä muodossa, jossa olin aina halunnutkin. Minähän en koskaan ole ollut mitenkään erityisen innoissani luvattomien graffitien tekemistä, vaan olen pääsääntöisesti kokenut sen taakkana ja muiden mahdollisuuksien puutteessa tapahtuvana tekemisen muotona.

 

Luvallisten harrastusmahdollisuuksien myötä ryhdyin suhtautumaan graffitien maalaamiseen huomattavasti kunnianhimoisemmin. Se kehitti ja kehittää edelleen sekä teknistä että tyylillistä osaamistani. Kun omia teoksiaan saattoi lähteä esittelemään omalla nimellään ja kasvoillaan, niin ne alkoivat kiinnostaa myös graffitiyhteisön ulkopuolisia tahoja. Siitä koko nykyinen urani graffititaiteilijana, kuraattorina ja taiteellisena johtajana on rakentunut vähän kerrallaan.

 

Olet toiminut ammattimaisena graffititaiteilijana. Onko graffiteista siis myös maksettu kunnon palkkaa?

 

Siinä mielessä kyllä, että urastani kymmenisen vuotta elätin itseni tekemällä täysipäiväisesti graffiti- ja katutaidehenkisiä teoksia. Kuvataiteilijoilla on ylipäätään haasteita elää taiteen tekemisellä, joten uskoakseni olen joko poikkeuksellisen onnekas tai onnistunut tekemisessäni, kun olen kyennyt hankkimaan elantoni itseoppineena taiteilijana tehden hyvinkin marginaalissa olevaa taidemuotoa. 

 

Helppoa se ei kuitenkaan ole ollut ja edelleen vastaan tulee säännöllisesti mitä kummallisempia “tulisitko maalaamaan meille pizzapalkalla”-ehdotuksia. Ei, en tule, kuten ei tule kukaan muukaan oman alansa pitkän linjan ammattilainen tekemään töitä. 

 

Olet lähes kymmenen vuoden ajan toiminut Purkutaiteen taiteellisena johtajana ja tuottanut yhteisöllistä taidetta erilaisiin urbaaneihin hukkatiloihin. Miten luonnehtisit tuon toiminnan ideologiaa?

 

Purkutaiteen tarkoituksena on taiteen ja kulttuurin keinoin demonstroida millainen pitkälti hyödyntämätön resurssi purkua odottavissa ja muuten tyhjillään seisovissa kiinteistöissä on. Minusta on aika älytöntä, että monet elinkaarensa loppupäässä olevat, mutta sinällään käyttökelpoiset rakennukset ovat tyhjillään vuosikausia ennen niiden purkamista. Koen varsin luontevana pyrkiä saattamaan yhteen tilatarpeilla varustetut idearikkaat ihmiset ja tyhjät tilat - näin saadaan tuotettua sellaisia kulttuurielämyksiä, jotka olisivat muuten mahdottomia. 

 

Kotikaupunkisi Kerava on antanut erittäin suosiollisesti purku- ja hukkatilojaan taiteilijoiden käyttöön. Onko toimintamalli laajentunut muualle?

 

Viime vuosina erilaisia purkukiinteistöjä alustanaan hyödyntäviä taide- ja kulttuuritoteutuksia on alkanut syntymään ympäri maata. Ihan äkkipäätä mieleen tulevat ainakin seuraavat paikat: Helsinki, Espoo, Mynämäki, Turku, Vaasa, Seinäjoki, Tampere ja Oulu.

 

                        Kiinanruusut Väänänen maalasi Joensuuhun vuonna 2021. Kuva: Jouni Väänänen

Uusi Sivu -verkkojulkaisun kaikki jutut: