Rauhan, kulttuurin ja aktivismin
verkkojulkaisu
kuva Kari Holopainen
Pääkirjoitus 02/2024
Teillä on edessänne Uusi Sivu -verkkosivuston toinen ”numero”, olkaapa hyvät!
Löyhänä aiheenamme on marginaalissa eläminen. Aihe on ajankohtainen maamme oikeistohallituksen valitseman poliittisen tien vuoksi. Kaikki muistavat valtiovarainministerin, perussuomalaisten Riikka Purran irvailemassa hallituksen leikkauksista vino hymy naamallaan, sakset kädessä. Leikkaukset ovat tietysti vain sana, mutta todellisuudessa ne aina osuvat ihmisiin. Oikeisiin ihmisiin.
Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen kattojärjestö SOSTE on laskenut, että indeksijäädytykset ja työttömyystuen sekä asumistuen leikkaukset lisäävät köyhien määrää lähes kymmenen prosenttia ja köyhien lasten määrää peräti 13,6 prosenttia. Tämä merkitsee 68 000 köyhää lisää! Alaikäisiä heistä on 16 700. Myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on todennut, että nykypolitiikka lisää eriarvoisuutta.
Tämä merkitsee tuhansien ellei kymmenien tuhansien ihmisten tippumista marginaaliin tai jopa marginaalin ulkopuolelle. Minne he tippuvat? Siinä yksi julkaisumme aiheista, jota JP Väisänen on tutkinut. Hän pohtii esseessään marginaalissa elämistä ja kärsimyksen kautta kasvamista. Väisänen kysyi tekoälyltä, mitä on marginaalin jälkeen. Tämä vastasi, että varsinainen teksti alkaa vasta marginaalin jälkeen. Alkaako varsinainen elämäkin vasta marginaalin jälkeen?
Käsittelemme myös Suomelle tärkeää Yhdysvaltojen kanssa solmittua puolustusyhteistyösopimusta DCA:ta. Vaikka kyse on äärimmäisen tärkeästä sitoumuksesta, sitä on puitu syvällisesti tiedotusvälineissämme käsittämättömän vähän. Sopimus tuli hyväksyttyä eduskunnassa ilman minkäänlaista keskustelua, ja nyt se on voimassa vähintään kymmenen vuoden ajan. Se on tosiasia, joka on vain hyväksyttävä. Mutta rauhanaktivistien on silti syytä tietää, mistä sopimuksessa on kyse.
DCA-sopimus antaa yhdysvaltalaisjoukoille lähes täysin vapaat kädet liikkua Suomessa ja tuoda tänne kalustoa, jota Suomen viranomaisilla ei ole mahdollisuutta tarkastaa. Neuvostoliittolaisia tai venäläisiä sotilaita Suomessa ei ole ollut vuoden 1956 jälkeen, jolloin Neuvostoliitto palautti etuajassa Suomelle Pariisin rauhansopimuksen ehtojen mukaan vuokraamansa Porkkalan tukikohdan. Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä sotaharjoituksia ei pidetty koskaan, vaikka painostusta siihen suuntaan tuli Moskovasta. DCA-sopimus vie sotilaallisen yhteistyön Yhdysvaltojen kanssa paljon pitemmälle monessa mielessä.
Kuten Jaana Kannisen artikkelista käy ilmi, monen tutkijan mielestä puolustus ja hyökkäys ovat vain veteen piirretty viiva. Mahdollistaako Suomen puolustamiseksi solmittu sopimus siis myös mahdollisen Yhdysvaltojen hyökkäyksen Venäjälle Suomen kautta? Ja miksi näin perustavaa laatua olevasta sodan ja rauhan kysymyksestä ei ole käyty julkista keskustelua?
Vastaus liittynee siihen, että maahamme mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Ja tällä hetkellä se on Nato- ja länsimyönteinen, korostetusti sotilaalliseen voimaan uskova totuus, jota ei sovi kyseenalaistaa. Tämä muistuttaa kovasti sitä aikaa, jolloin Neuvostoliiton tai venäläisyyden arvostelusta sai neuvostovastaisen leiman. Pahasti vaikuttaa siltä, että oman aikamme suomettumista analysoidaan tulevaisuudessa samanlaisin sanakääntein kuin aikaa, jolloin olimme rähmällämme idän suuntaan. Nyt vain nokka osoittaa päinvastaiseen ilmansuuntaan.
Jos joku esittää valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä, hänet raadellaan armotta, kuten kävi taannoin rauhantutkija Tarja Cronbergille, kun hän osallistui venäläiseen konferenssiin. Ottamatta kantaa juuri hänen tapaukseensa soisi tilaa erilaisille näkemyksille, kannanotoille ja keskusteluille. Sitä on moniarvoinen, läpinäkyvä ja ihmisarvoa kunnioittava yhteiskunta.
Lisäksi täydellinen vuoropuhelun puuttuminen sotaisan naapurimaamme kanssa ei voi olla paras tie kestävään rauhaan. Kylmän sodan aikanakin tehtiin tiede- ja kulttuuriyhteistyötä rautaesiripun toiselle puolelle, ja sillä olikin suuri merkitys Gorbachovin uudistuspolitiikan synnyssä ja Neuvostoliiton ja lännen välien kääntyessä parempaan. Jos eivät tutkijat ja kulttuuriväki harjoita vuoropuhelua, niin kuka sitten?
Helsingissä 15.8.2024
Jaana Kanninen
JP (Juha-Pekka) Väisänen
uusisivu.fi toimituskunta