Raija-Sinikka Rantala palasi Pandiin

sirkus mukanaan

Samuel Leminen

Kirjailija ja teatteriohjaaja Raija-Sinikka Rantalaa voi kutsua painavin perustein kulttuurin rautaiseksi ammattilaiseksi. Hän on toiminut muun muassa teatterinjohtajana Lahden (1985–1990) ja Helsingin (1991–1997) kaupunginteattereissa, koulutuskeskuksen johtajana Teatterikorkeakoulussa (1979–1983), Kansainvälisen Teatteri-instituutin taiteellisena johtajana (2006–2008) sekä hallituksen jäsenenä useissa teatterialan kansainvälisissä järjestöissä.

 

Rantala on julkaissut lukuisia kirjoja, joista viimeisin, juuri ilmestynyt Elli, kertoo näyttelijä Elli Tompurin elämästä. Hän on myös pitkän linjan aktivisti ja liittyi Pand – Taiteilijat ja Kulttuurityöntekijät Rauhan Puolesta ry:hyn jo yhdistyksen alkutaipaleella 1980-luvulla. 

Nyt Raija-Sinikka Rantala on aktivoitunut jälleen rauhantyön saralla. Teatterin vietyä vuosia kaiken ajan hän on tehnyt paluun Pandin ytimeen uudella projektillaan, PAND Sirkus. Toisena vetäjänä toimii niin ikään kulttuurin todelliseksi konkariksi luonnehdittava tanssija, koreografi ja akateemikko Marjo Kuusela, joka on ollut mukana Pandissa alusta alkaen.

 

Samuel: Mikä on PAND Sirkus?

 

Raija-Sinikka:
PAND Sirkus on ihmisten omille taidoille rakentuva performanssi, jossa kymmeniä ihmisiä liikkuu, tanssii, laulaa ja esiintyy yhdessä esimerkiksi kaduilla, toreilla, puistoissa tai muissa avoimissa tiloissa. Olemme harjoitelleet marraskuun lopulta lähtien Pakilan vanhalla työväentalolla (nykyinen Nukketeatteritalo Metropolitan) noin kahdenkymmenen hengen ydinryhmän kanssa.

He ovat klovneja ja tanssijoita, joiden silmien kautta maailmaa ja tätä aikaa tarkastellaan performanssissa. Mukaan on tulossa vielä lisää esiintyjiä projektin edetessä. Vaikka teemat ovat vakavia, tarkoitus ei ole saarnata, vaan käyttää komediaa keinona peilata yhteiskuntaa. Ilmaisia katuteatteriesityksiä olisi tarkoitus toteuttaa jo alkukesästä Helsingissä.

Yhtenä esikuvana projektille on ollut 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun Ruotsissa luonnonsuojelun puolesta toiminut Jordcirkus, jonka perustajan Chris Torchin juuret ulottuvat New Yorkin Living Theatreen. Olin 1970–80-luvun taitteessa Teatterikorkeakoulun koulutuskeskuksen johtaja ja pyysin Chrisin vetämään täydennyskoulutuskurssilaisille katuteatterikurssin, johon osallistuin itsekin. Hän on hyvä tyyppi ja edelleen yhteiskunnallinen vaikuttaja.

 

Samuel: Mikä sai sinut aktivoitumaan jälleen rauhantyöhön ja mikä sytytti kipinän uuteen projektiin?

 

Raija-Sinikka:
Tuntui tarpeelliselta tarttua toimeen ja miettiä, mitä voisi tehdä, koska ilmapiiri Suomessa muuttui yhtäkkiä niin nopeasti. Kielenkäyttö on koventunut hätkähdyttävästi, ja tuntuu, ettei sellaisille sanoille kuin rauha, rehellisyys, ystävyys, solidaarisuus, kauneus löydy enää sijaa nykyisessä asenneilmastossa. Tällaisen tietynlaisen samanmielisyyden ja kritiikittömyyden vallitessa liityimme kiireessä myös Natoon. Myös nykyisen hallituksen päätös leikata kaikkien rauhanjärjestöjen tuet kokonaan vaikutti osaltaan aktivoitumiseeni.

Rahoituksen lopettaminen ei pysty lakkauttamaan PANDin kaltaista järjestöä – päinvastoin, se kannustaa osoittamaan taiteen ja kulttuurin voiman tässä ajassa.

 

Samuel: Kun Venäjällä on ollut kiellettyä mainita sanaa "sota", alkaako "rauhasta" puhuminen olla kohta jo vastaavanlainen tabu meillä Euroopassa?

 

Raija-Sinikka:
Minun mielestäni alkaa. Tämän päivän militaristinen varustautuminen sotaan kaupitellaan kansoille "turvallisuutena". Perehdyin Elli Tompurista kertovan kirjani kirjoitusprosessin aikana 1930-luvun tunnelmiin Suomessa, ja täytyy sanoa, että tässä ajassa on monin tavoin samoja elementtejä kuin ennen toista maailmansotaa. Kaikkien oli hyväksyttävä vain yksi yleinen mielipide.

 

Samuel: Miten koet rauhantyön merkityksen ja sen muuttuneen vuosien saatossa?

 

Raija-Sinikka:
Verrattuna vaikkapa 1980-luvun alkuun ja kylmän sodan loppuvaiheisiin, koen rauhantyön merkityksen entistäkin tärkeämmäksi nykymaailmassa.

 

PAND syntyi alun perin vastustamaan ydinaseita, mutta tänä päivänä suomalaiset eläkeyhtiöt voivat sijoittaa kansalaisilta kootut varansa ydinaseteollisuuteen. Nyt täytyy tehdä enemmän työtä kuin koskaan, sillä rauhalla on ratkaiseva merkitys ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta.
Winston Churchillia lainaten: "Jos meillä ei olisi kulttuuriamme, mitä me sitten puolustaisimme?"