Rauhan, kulttuurin ja aktivismin  

verkkojulkaisu

JP (Juha-Pekka) Väisäsen pakina on lyhyt kertomus siitä, miten hiljaisuudesta tuli suomalainen hyve ja miten sillä vahvistettiin militaristista jakolinjaa Euroopassa. Siksi pakina syyttää  Bertolt Brechtiä Suomen Nato-jäsenyydestä, DCA-sopimuksesta ja Suomen armeijan loputtomista asehankinnoista.

Rauhantyö, hölmöläisten hommaa

JP (Juha-Pekka) Väisänen

JP (Juha-Pekka) Väisäsen kollaasi. Kuva JP (Juha-Pekka) Väisänen

Suomalainen maisema

Kalaisat vedet! Metsien kauniit puut!

Koivun ja marjojen tuoksu!

Illassa soivien tuulten lempeän lauha juoksu,

niin kuin henkisi maitotonkkien suut

valkean kartanon tiellä avoinna kärryissään!

Tuoksujen, sävelten, kuvien leikki toisiinsa yhtyy,

vanhaan työhönsä, toivoon, maanpakolainen jälleen ryhtyy,

istuen leppien juurella mietteissään.

 

Viljan huomaa hän huojuvan tähkäpäällä

uljaan karjan näkee rannalla niityllään,

kaiken myös mikä viljatta, maidotta hengissä pysyy,

tukkilautalta virralla lipuvalta hän kysyy:

sinunko vuoksesi puu, puujalat niin monella täällä?

Vaikenee kansa kahdella kielellään.

Bertolt Brecht (1898–1956) Runo  Finnische Landschaft, kirjoitettu 1940  osaksi “Bertolt Brecht: Gedichte 2” -teosta.  Runon on suomentanut Arvo Turtiainen nimellä Suomalainen maisema.

Muistattehan hauskat hölmöläistarinat. Ne, joissa viedään säkillä valoa pimeään tupaan ja jatketaan köyttä leikkaamalla sitä saman köyden toisesta päästä. Tänään ei tarvitse vanhoja tarinoita muistella. Varmasti alkaa naurattaa, kun tarkastellaan vähän lisää Brechtin hyvin kuvailemaa historiallista suomalaista maisemaa ja katsotaan sitten tarkemmin uutta suomalaista arkijärkeä ja rauhanrakentamista.

Saatamme heti huomata, että suomalaisen uuden ajattelun ytimessä on uskottavan ulko- ja turvallisuuspolitiikan rakentaminen Naton kautta. Länsimainen demokratiakäsitys ja ydinasepelote ovat uuden suomalaisen arkijärjen ylä- ja alaleuat, jotka yhdessä sotaisten hampaiden kanssa muodostavat tehokkaan puruluuston, jolla tehdään selvää kaikesta, mikä uhkaa uusliberalistista maailmanlogiikkaa.

Huomaamme, että meidäthän on saatu ymmärtämään, että ainoa uhka uudelle suomalaiselle ulko- ja turvallisuuspoliittiselle ajattelulle on Venäjä. Tämä on pähkähullua tai kuin hölmöläistarinoista suoraan, koska kuka tahansa, joka on seurannut Yhdysvaltojen harjoittamaa politiikkaa Lähi-idässä tai Latinalaisessa Amerikassa, voi todeta, ettei se poikkea paljoa venäläisestä.

Putinin Ukrainassa aloittama hyökkäyssota teki palveluksen suomalaiselle uudelle militaristiselle politiikalle. Venäjästä tuli suomalaisille taas lähellä oleva konkreettinen uhka ja vihollinen, jota vastaan on nyt toimittava.

Me hölmöläiset tänään toimimme kuten olimme tarinoista oppineet: leikkasimme köyttä Venäjältä ja lisäsimme sitä Yhdysvalloille, ja voi miten me onnistuimme vahvistamaan turvallisuutta ja rauhaa ryhtymällä osaksi suurvaltapoliittista kriisiä ja Naton mahdollisen sotatantereen eturintamaksi.

Militaristinen valtapolitiikka ei antanut mitään tilaa vaihtoehtoisille kysymyksille, joita esimerkiksi suomalaiset rauhanjärjestöt halusivat esittää. Suomessa alettiin joukkovoimaisesti maalata viholliskuvia. Haluttiin kaivaa esille enemmän eroja kuin olisi haluttu vahvistaa mitään, mikä olisi yhdistänyt. Sitten tulivat taloudelliset pakotteet, joiden jälkeen kaiken inhimillisen, kulttuurisen ja akateemisen yhteistyön katkaiseminen tuntui suuresta suomalaisten enemmistöstä perustellulta. Tässä naurettavassa hölmöläistarinassa menimme jopa niin pitkälle, että viis veisasimme ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä sopimuksista ja kansallisen turvallisuuden nimissä suljimme valtion rajan.

Yksi pimeään pirttiin viety hölmöläissäkki on Orpo-Purran hallituksen päätös lopettaa kaikkien suomalaisten rauhanjärjestöjen valtionapu.

Nyt tämä vakava kertomus ydinasepelotteesta ja muista tappavista aseista rauhan edellytyksenä on ottanut suomalaisten arkijärjessä sellaisen paikan, ettei sitä juuri missään pimeiden pirttien kahvipöydissä kyseenalaisteta.

Suomalaisia ei ole tarvinnut pakottaa hyväksymään politiikkaa, joka kasvattaa asemäärärahoja ja tekee Suomesta tarvittaessa osallisen ja toimijan kansainvälisissä konflikteissa ja sodissa. Kaikki suomalaiset eduskuntapuolueet ovat sopineet, ettei yhteiskunnallisesti näin suuresta ja ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittävästä asiasta kuten rauha, käydä julkista erimielistä keskustelua. Sen sijaan korostetaan kansallista yksimielisyyttä ja voimaa. Poliitikkojen pyrkimys vahvistaa länsimaista demokratiaa asettuu vahvasti tavoitettaan vastaan.

Suomalaisessa keskustelussa valtavirrasta poikkeavaa näkemystä pidetään Venäjän aloittaman Ukrainan hyökkäyssodan tukemisena. Rauhankulttuuriin, kansojen itsemääräämisoikeuteen ja väkivallattomaan ajatteluun suhtaudutaan venäjämielisenä, mikä on vähintään ristiriitaista.

Hölmöläisten hommaa on sekin, että Rauha  on joutunut kävelemään militarismin catwalkilla. Historiallisen suuret asehankinnat, Nato-jäsenyys ja Yhdysvaltojen kanssa tehty DCA-puolustusyhteistyösopimus ovat kolme konkreettista esimerkkiä militaristisesta politiikasta. Ne jotka uskovat sotaan valmistautumisen olevan varautumista rauhaan haluavat edistää tätä uutta jakolinjaa.

Vaarallista kovaäänistä hiljaisuutta

Suren ennen minua eläneiden hiljaisuutta ja kadun sitä, että menimme ostamaan saksalaisen kirjailijan tarjoaman sian säkissä. Tämä on tyypillistä huonosta itsetunnosta kärsivälle kansalle. Olihan se toki hienoa, että edes joskus joku Hitleriä Suomessa paossa ollut maailmanluokan kirjoittaja sanoo meistä edes jotain, vaikka sitten ampuukin arviossaan ihan hutiin: ”Und sieht ein Volk, das in zwei Sprachen schweigt.”

Vaikenemisen ja keskustelemattomuuden kulttuurista hyveenä on sittemmin tullut kohtalokkaan kallis maabrändi ja jonain ihmeen hyveenä pidetty ydinasia meille suomalaisille. Omenahyve olisi ollut paljon parempi vaihtoehto, vaikka onhan sekin suomalaiseen makuun vähän turhan makea, koska mehän pidämme kaikesta kirpeästä ja pirteästä, ja tuntuuhan sekin vielä vähän turhan amerikkalaiselta. Fakta on kuitenkin se, että kansallinen vaikenemisen hyve on antanut maailmanluokan työvälineen Suomen militarisoimiselle.

Omenahyve – Klassikko, joka vie kielen mennessään

Omenahyve on suomalaisen keittiön rakastetuin jälkiruoka. Siinä yhdistyvät mehukkaat oman pihan omenat ja  kauramurun rapeus vastustamattomaksi herkuksi. Valmistat sen helposti ja nopeasti. Omenahyve on  täydellinen valinta  arkeen, juhlaan ja rauhantyöhön.

Näin valmistat omenahyveen (4 annosta):

1. Leikkaa 700 g kotimaisia oman puun omenoita lohkoiksi ja asettele ne voideltuun uunivuokaan.

2. Sulata 100 g voita ja sekoita siihen 3 dl kaurahiutaleita, ½ dl sokeria ja 1 tl kanelia.

3. Levitä kauraseos omenalohkojen päälle ja paista 200-asteisessa uunissa noin 30 minuuttia, kunnes omenat pehmenevät. Jos pinta tummuu liikaa, peitä foliolla.

Tarjoile herkku vaniljajäätelön tai vaahtoutuvan vaniljakastikkeen kanssa. Vario ja kokeile myös lisätä kauramuruun mantelirouhetta tai mausta omenat kardemummalla, jotta saat vaihtelua perinteiseen reseptiin.

Ainekset:

- 700 g kotimaisia oman pihan omenoita

- 100 g voita tai margariinia

- 3 dl kaurahiutaleita

- ½ dl sokeria

- 1 tl kanelia

- Vaniljajäätelöä tai vaniljakastiketta tarjoiluun

Täydellinen valinta, kun haluat tarjota jotain kotitekoista ja maistuvaa!