Olen Menna Lehbib Saleh, syntynyt ja kasvanut Sahrawi-pakolaisleireillä Algeriassa.

Kävin ala-asteen leireillä sisäoppilaitoksissa ja siirryin sen jälkeen Algeriaan suorittamaan toisen asteen ja yliopisto-opintoni, erikoistuen oikeustieteeseen.

Työskentelin sitten Sahrawi-pakolaisleireillä Sahrawi-naisten kansallisessa liitossa ja muutin sen jälkeen Espanjaan opiskelemaan kansainvälisen yhteistyön ja kehityksen maisterin tutkintoa.

Kolonialismin Varjosta Kohti Itsemääräämistä

Länsi-Sahara oli Espanjan siirtomaa vuodesta 1838 aina Madridin sopimuksen allekirjoittamiseen vuoteen 1975, jolloin Espanja jakoi Länsi-Saharan Marokon ja Mauritanian kesken. Tämä jako johti raakaan sotaan, joka vaati tuhansien ihmisten hengen.

Tämän jälkeen Mauritania ja Polisario-rintama, joka on Sahrawi-kansan ainoa laillinen edustaja, allekirjoittivat rauhansopimuksen, ja Mauritania tunnusti Sahrawin tasavallan vuonna 1979.

Sota Marokon ja Polisario-rintaman välillä jatkui 16 vuotta.

Afrikan unionin johdolla Yhdistyneet kansakunnat puuttuivat asiaan ja julistivat tulitauon syyskuussa 1991, jonka myötä käynnistettiin MINURSO-operaatio järjestämään kansanäänestys Sahrawi-kansan itsemääräämisoikeuden toteuttamiseksi. Kansanäänestystä ei kuitenkaan ole vielä toteutettu.

Jottei tämä aihe venyisi, itsemääräämisoikeus tunnustettiin kansainvälisessä laissa kaikille siirtomaavallan alaisuudessa olleille kansoille monissa YK:n yleiskokouksen päätöslauselmissa.

Sahrawi-kansan itsemääräämisoikeus on vahvistettu lukuisissa YK:n päätöslauselmissa ja säädöksissä, kuten: Länsi-Saharan neuvoa-antavassa lausunnossa 16. lokakuuta 1975, YK:n kansainvälinen tuomioistuin (ICJ), joka on YK:n pääasiallinen oikeudellinen elin, totesi: ”Esitetyt aineistot ja tiedot eivät osoita mitään alueellista suvereniteettisidettä Länsi-Saharan alueen ja Marokon kuningaskunnan tai Mauritanian välillä. Näin ollen tuomioistuin ei ole löytänyt sellaisia oikeudellisia siteitä, jotka vaikuttaisivat yleiskokouksen päätöslauselman 1514 (XV) soveltamiseen Länsi-Saharan dekolonisaatiossa ja erityisesti itsemääräämisoikeuden periaatteeseen, joka ilmenee alueen kansojen vapaassa ja aidossa tahdonilmaisussa.” (kohta 162).

YK ja kaikki kansainväliset sekä alueelliset järjestöt eivät ole koskaan tunnustaneet Marokon miehitystä ja Länsi-Saharan liittämistä lailliseksi. Tarkemmin sanottuna, päätöslauselmissaan 34/37 21. marraskuuta 1979 ja 35/19 11. marraskuuta 1980 YK:n yleiskokous syvästi pahoitteli tilannetta pahentavaa ”Länsi-Saharan jatkuvaa miehitystä Marokon toimesta.”

Kuten mainitsin, Yhdistyneet kansakunnat ovat sitoutuneet turvaamaan kaikkien kansojen turvallisuuden ja vakauden, olivatpa ne vahvoja tai heikkoja, köyhiä tai rikkaita.

YK:n jäsenvaltiot ovat vastuussa tämän saavuttamisesta, olipa kyseessä turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen tai järjestön jäsen.

Saavuttuani Suomeen, olen havainnut, että Suomen kanta on yhdenmukainen sen kanssa, mitä Yhdistyneet kansakunnat päättävät erityislähettiläänsä kautta. Suomi korostaa aina tukevansa pääsihteerin erityislähettilästä hänen kansainvälisessä tehtävässään tavalla, joka on yhteensopiva konfliktin osapuolten, Marokon ja Polisario-rintaman, kanssa ja tukee Sahrawi-kansan itsemääräämisoikeuden toteutumista. Tämä on kanta, jota kaikki kansainvälisen turvallisuuden ja vakauden kannalla olevat maat tukevat.

Kohti Oikeudenmukaista Ratkaisua

Yhdistyneiden kansakuntien ehdottamat ratkaisut Sahrawi-kansan itsemääräämisoikeudelle ovat itsenäisyys, Marokkoon liittyminen tai alueellinen autonomia.

Kaikki nämä ratkaisut Polisario-rintama on hyväksynyt sillä ehdolla, että Sahrawi-kansalle järjestetään kansanäänestys, jossa he voivat valita itselleen parhaan vaihtoehdon. Mielestäni tämä on paras demokraattinen menettely, johon sivistyneet kansat ovat tottuneet.

Lopuksi vuonna 2007 Marokon, Länsi-Saharan miehittäjän, tekemä ”autonomian” ehdotus on laiton ja siten täysin mahdoton hyväksyä, koska Marokolla ei ole mitään suvereniteettia Länsi-Saharaan nähden. Näin ollen miehittäjänä Marokko ei voi myöntää alueelle mitään ”autonomiaa” tai vastaavaa.

Lisäksi ehdotettu ”autonomia” poistaa itsenäisyyden vaihtoehdon, joka on yksi kolmesta vaihtoehdosta, joista ei-itsehallinnollisen alueen kansa voi valita YK:n yleiskokouksen päätöslauselman 1541 (XV) mukaisesti.

Näin ollen mikään valtio tai järjestö, joka on aidosti sitoutunut noudattamaan kansainvälisen oikeuden perussääntöjä, jotka kieltävät alueiden voimakeinoin hankkimisen ja kansan itsemääräämisoikeuden riistämisen ei-itsehallinnollisella alueella, ei voi hyväksyä tätä ehdotusta.

Sääntöihin perustuvassa kansainvälisessä järjestyksessä poliittista tarkoituksenmukaisuutta ei voida koskaan käyttää oikeuttamaan kansainvälisen oikeuden rikkomista, eikä voimaa voida koskaan sallia oikeuden korvikkeeksi.