Rauhan, kulttuurin ja aktivismin  

verkkojulkaisu

Kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen

Taiteilija Saku Santeri Heinonen kritisoi suomalaista luontosuhdetta ja sanoo, että "metsää ei voi suorittaa." Mies tekee oman esimerkkinsä ja taiteensa kautta ympäristökriisiä ymmärrettäväksi. Heinosen ajatukset inspiroivat ja tarjoavat syvällisiä näkökulmia meidän kaikkien luontosuhteeseen, sen haasteisiin ja mahdollisuuksiin. 

Pieksämäkeläisen, 49-vuotiaan läänintaiteilijanakin vaikuttaneen moniosaajan; kuvataiteilija, ohjaaja, näytelmäkirjailija ja kirjoittaja, keittiömestari ja viinan tislaaja Saku Santeri Heinosen ajattelussa ja taiteessa korostuu syvällinen suhde luontoon. Heinonen kritisoi vallalla olevaa kaupallista ja kilpailuhenkistä luontosuhdetta. Hän painottaa, että ihmisten tulisi oppia pysähtymään luonnossa, jotta he voisivat kokea sen syvemmin. Taiteilijan ajatukset kytkeytyvät kiinnostavalla tavalla englantilaisen kirjallisuuden professorin ja merkittävänä pidetyn kriittisen ympäristöajattelijan Timothy Mortonin näkemykseen siitä, että olemme sisäistäneet luonnon valjastamisen edistyksen merkiksi, mikä johtaa etäisyyteen aidosta luonnollisesta kokemuksesta. 

Timothy Morton (1968–) tutkii teoksissaan ympäristökriisin monimutkaisia ulottuvuuksia. Hänen ajattelunsa haastaa ihmisten käsityksiä luonnosta ja ehdottaa, että meidän tulisi radikaalisti muuttaa tapamme ajatella ja suhtautua luontoon. Hänen työnsä korostaa ekologisen ajattelun tärkeyttä aikamme haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen, ymmärtämisessä ja käsittelyssä. 

Timothy Mortonin mukaan ympäristökriisin ytimessä on virheellinen käsitys luonnosta itsenäisenä ja korjaavana voimana, joka on aina ihmistä suurempi. Hän kritisoi ihmisten taipumusta nähdä luonto voitettavana ja valjastettavana, mikä on johtanut kestämättömiin käytäntöihin. Mortonin näkemyksen mukaan ainoa tapa sopeutua ympäristöömme kestävästi on luopua tästä vanhasta luontokäsityksestä.

Metsä, elokuvat ja ekokriisi: Suomalaisen luontokäsityksen uusi aikakausi

2020-luvulla ympäristökriisi on herättänyt lisääntynyttä tietoisuutta ja keskustelua Suomessa. Kristiina Koskisen tutkimus osoittaa, että mediakriittisyys luonnon suhteen on kasvanut merkittävästi, erityisesti elokuvien ja dokumenttien, kuten David Attenboroughin ”Elämä planeetallamme” ja Greta Thunbergin ”I Am Greta”, myötä. Nämä teokset ovat rikkoneet perinteisiä kaavoja ja tuoneet esiin syvää huolta luonnon monimuotoisuuden menetyksestä. 

Kristiina Koskinen on erityisen kiinnostava suomalainen tutkija joka kyseenalaistaa ihmiskeskeisen maailmankuvan ja pyrkii tarkastelemaan maailmaa ilman ihmisen asettamista kaiken keskipisteeksi. Koskinen on posthumanismin, ekokriittisen elokuvatutkimuksen ja dokumenttielokuvatutkimuksen kentillä liikkuva tutkija, joka on tutkinut suomalaisten luontokäsitystä mediakulttuurin ja luontodokumenttien kautta Lapin yliopistolle tekemässään väitöskirjassaan ”Läpinäkyvä luontokäsitys – ekokriittisen elokuvatutkimuksen näkökulmia luontodokumenttien kerrontaan” (2022). Koskinen tutkii metsän käsitettä ja sen esitysten välisiä suhteita. Hänen työnsä tarjoaa uusia näkemyksiä ja tutkittua tietoa jatkuvasti kehittyvästä metsästä. 

Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtaja Pepe Forsberg tuo esiin kirjassaan ”Puut puhuvat” (Forsberg, Jussila, 2023), että Suomessa 76 prosenttia erilaisista metsätyypeistä on uhanalaisia ja 90 prosenttia metsistä on talousajattelun alla. Luonnonperintösäätiön toiminta keskittyy vanhojen talousmetsien suojelemiseen lahjoitusvaroin, ja heidän ennallistamistoimensa tähtäävät uhanalaisten metsätyyppien palauttamiseen ja suojelukelpoisten alueiden säilyttämiseen. Forsbergin mukaan nämä toimet, kuten ojien tukkiminen ja soistuneiden alueiden ennallistaminen, ovat välttämättömiä luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi ja elvyttämiseksi. 

Saku Santeri Heinonen korostaa, että ympäristökriisi on syvällinen ilmiö, joka vaatii meiltä terävää ymmärrystä. Hän näkee ympäristön ja luonnon eräänlaisena vastakulttuurina kaupalliselle ja viihteelliselle maailmalle, jossa totuuksia voidaan ostaa. Metsä on hänelle enemmän kuin vain paikka; se on syvä ja henkilökohtainen suhde, jota ei voi suorittaa. Heinonen kuvaa itseään suomalaisen periferian kulttuuristen ilmiöiden tarkastelijana, jonka elämä on kietoutunut metsään lapsuudesta saakka. Hän näkee taiteen tehtävänä käsitellä ympäristökriisin suuria kysymyksiä, vaikka ei uskokaan, että kaiken taiteellisen tekemisen pitäisi alistua kriisitietoisuuden nimissä. 

Saku Santeri Heinonen tunnistaa, että ympäristökriisi on monimutkainen ja herkkä aihe, jota on vaikea käsitellä avoimesti. Silti hän uskoo, että luonnon kunnioittaminen ja sen aito

kokemus ovat elintärkeitä. Heinonen painottaa, että meidän pitäisi opettaa itsellemme ja uusille sukupolville luonnon arvostusta, mennä metsään ja luoda syvempi yhteys ympäristöömme.

Luontosuhteen ristiriidat: Radikaalit ajattelutavat ja luonnon arvostus

Missä tahansa kahvipöytäkeskustelussa käy ilmi, että meille suomalaisille on tyypillistä korostaa omaa luontosuhdettamme, ja uskallan väittää, että ajattelemme helposti, ettei muilla, kuten eteläeurooppalaisilla, olisi mitään luontosuhdetta. Saku Santeri Heinonen nauraa luontohifistelylle ja äärimmilleen välineellistetylle luontosuhteelle. 

Tutkitusti suomalaisten luontosuhde on vahvasti sidoksissa luonnon monimuotoisuuden arvostukseen ja kestävään kehitykseen, mikä näkyy erityisesti naisten, nuorten ja koulutettujen ihmisten ympäristönsuojelun kannatuksessa. Tämä käy ilmi Raija Tulokkaan ja Seppo Laaksosen tutkimuksesta ”Suomalaiset ja ympäristö” (2002), jossa selvitettiin suomalaisten asenteita ympäristöasioihin vuoden 2000 lopulla. 

Yksi tunnetuimpia suomalaisten luontosuhteeseen vaikuttaneita henkilöitä oli aktivisti, kirjailija ja kalastaja Pentti Linkola (1932–2020). Linkola vastusti ihmisen hallitsevaa roolia ja ajatteli, että luonnonsuojelun ei tule perustua ihmisen hyötyyn, vaan luonnon itseisarvoon. Linkolan ajattelussa korostuvat luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen ja ihmisen toiminnan rajoittaminen kestävän kehityksen nimissä. Linkola tunnettiin radikaaleista näkemyksistään, ja hän kritisoi ympäristönsuojelua, joka hänen mukaansa naamioi luonnon tuhoamisen suojelun kaapuun. 

Johanna Eskon Oulun yliopistolle tekemän kandidaatintutkielman (2024, Pentti Linkolan syväekologinen ajattelu ja sen sisältämät ristiriidat vuosina 1960–2004) mukaan aktivistin ja kirjailijan Linkolan luontosuhde perustuu syväekologiseen ajatteluun, jossa ihminen nähdään yhtenä lajina muiden joukossa, eikä luonnon arvoa tule mitata ihmiskeskeisistä lähtökohdista. 

Kristiina Koskinen puolestaan käsittelee luontosuhdetta luontodokumenttien kautta. Hänen mukaansa mediassa ja erityisesti luontodokumenteissa esitetyt kuvat luonnosta muokkaavat suomalaisten käsityksiä metsästä ja luonnosta laajemmin. Koskinen huomauttaa, että suomalaisten luontosuhteessa on nähtävissä kaipuu aitouteen ja luonnon koskemattomuuteen, mikä vaikuttaa siihen, miten metsää ja luontoa arvostetaan sekä ymmärretään. 

Timothy Mortonin mukaan luontosuhteeseen vaikuttaa käsitys luonnosta kulttuurista irrallisena ja itseään korjaavana voimana, ja hän kritisoi tätä näkemystä ympäristökriisin valossa. Morton esittää, että aito kestävä suhde luontoon edellyttää luopumista tästä vanhakantaisesta käsityksestä luonnosta ihmisen hallittavana entiteettinä.

Metsäkuraattorit kutsuvat: Näin Heinonen vahvistaisi yhteyttämme luontoon

Heinonen ehdottaa luontokäsitysten uudelleenkirjoittamista ja sanoo, että "tarvitaan metsäkuraattoreita", jotka auttavat ihmisiä luomaan syvemmän yhteyden luontoon. Heinonen korostaa, että ymmärtääksemme luontokäsityksiä, meidän on mentävä metsään ja opittava tuntemaan se. Tämä on erityisen tärkeää, sillä nykyisin suurin osa Suomen metsistä on talousajattelun alaisena.

Heinosen näkemyksen mukaan "metsäkuraattori" olisi kokemusasiantuntija tai metsän rakastaja, joka auttaisi ihmisiä tutustumaan luontoon ilman suorituspaineita. Metsäkuraattori olisi henkilö, joka kuratoisi luonnonympäristön kokemusta niin, että osallistujat voivat aidosti olla läsnä ja tuntea itsensä osaksi ympäristöä, sen sijaan että kulkisivat ennalta määrättyjä polkuja tai tekisivät suorituskeskeisiä vaelluksia.

”Metsäkuraattoreiden tehtävänä olisi vähentää ihmisten kokemaa kynnystä luontoon menemisessä ja tarjota mahdollisuus rauhallisempaan, luonnon kanssa yhteydessä olemiseen. Tämä ei perustuisi teknisten taitojen hankintaan tai ulkoilusuoritusten tekemiseen, vaan enemmänkin läsnäoloon ja luonnon ymmärtämiseen sen omista ehdoista käsin”.

Heinonen ehdottaa, että metsäkuraattorit rahoitettaisiin apurahoin tai määräaikaisin viroin, kuten esimerkiksi läänintaiteilijat. Rahoitusta voisi tulla lisäksi erilaisilta säätiöiltä. Toiminnan tulisi edistää yleistä hyvinvointia ilman kaupallisia tavoitteita.

Luontosuhde ei ehkä synny itsestään. Heinosen mukaan meidän pitää oppia, mitä ajattelemme luonnosta: "Tosiasia on se, että sinne metsään tai luontoon pitää mennä. Oppia se, tutustua siihen. Ennen sitä ei luontokäsitystä voi edes muodostua. Ja tähän tarvitaan oppaita, opettajia, esitaistelijoita, niitä, jotka tuntevat aiheen ja rakastavat asiaa. Metsään pitää mennä ihan samalla tavalla kuin mennään museoon, kun halutaan ymmärtää ja oppia taidetta. Tarvitaan kuraattoreita – metsäkuraattoreita", sanoo Saku Santeri Heinonen.