Rauhan, kulttuurin ja aktivismin  verkkojulkaisu
Palestiina & Ukraina, Ukraina & Palestiina

Hannu Reime - Uusi Sivu

Juttu jatkuu etusivulta

Venäjä on maailman suurin valtio, mutta kahdeksasosa pallomme maa-alasta ei tunnu riittävän sen johtajille (”kenraaleille ja hallitsijoille”). Israelille ajatuskin siitä, että ”toisistaan tuskin erottuvat” hepreaa ja arabiaa puhuvat ihmiset voisivat elää sovussa keskenään samassa maassa, on kauhistus.

Jokin aika sitten Helsingin Sanomissa haastateltiin palestiinalaispakolaisia tukevan YK-järjestön UNRWA:n suomalaista johtohenkilöä Heli Uusikylää, joka kertoi, että osaa Gazasta ei Israelin pommitusten jäljiltä enää tunnista, ”koska tuho on niin valtavaa.” Meillä ei ole koskaan ollut vastaavaa kriisiä, YK:n tehtävissä pitkään toiminut Uusikylä sanoo. 

Saman aukeaman viereisellä sivulla on juttu Putinin akateemisesta propagandistista Vladimir Medinskistä, joka haikailee Venäjän imperiumin henkiinherättämistä, paluuta valtakuntaan, jonka alaisuuteen aikoinaan kuuluivat Suomi, Baltian maat, Puola ja tietenkin Ukraina. Muistettakoon, että entisen suurvallan Puolan jakoi 1790-luvulla keskenään kolme valtiota, joiden eksoottiset nimetkin kuuluvat kauan sitten taakse jääneeseen kruunupäiden historiaan: Preussin kuningaskunta, Itävallan arkkiherttuakunta ja Venäjän keisarikunta.

Siihen maailmaan Putin lakeijoineen yrittää palata nyt, ydinaseiden aikakaudella. Jumala tuomitkoon Leninin ja Trotskin, jotka antoivat pyhää venäläistä maata keinotekoiselle valtiolle Ukrainalle ja sen vähävenäläisille asukkaille! Tällaista on putinistinen historian tulkinta, jota opetetaan koululaisille ja ryyditetään sotilaskasvatuksella. Lastentarhoissa lapsia puetaan toisen maailmansodan aikaisiin univormuihin ja leluksi annetaan käteen leikki-Kalašnikov. 

Venäjän diktaattorin arkaainen sota on herättänyt henkiin aikansa eläneen sotilasliiton, johon nyt myös Suomi ja Ruotsi ovat liittyneet. Ennen Putinin ”sotilaallista erikoisoperaatiota” Nato oli Ranskan presidentin Emmanuel Macronin sanoin aivokuollut. Kenties Macronin arvioon luotettiin Kremlissä. Internetissä on parin viime vuoden aikana levitetty julistetta, jossa Putinilla on kädessään samppanjalasi ja alla teksti: onnittelut vuoden myyntimiehelle, Pohjois-Atlantin sopimusjärjestö NATO!

Olen viime kuukausina alkanut miettiä sitä, onko Kreml loppujen lopuksi lainkaan pahoillaan Naton laajenemisesta ja voimistumisesta. Putinin perimmäisenä tarkoituksenahan on pysyä vallassa ja siihen tarvitaan paitsi poliittista poliisia ja muita repressiivisiä elimiä, myös riittävän vahvaa vihollista, josta varoittamalla ja johon jatkuvasti viittaamalla kansa saadaan pelkäämään ja tukemaan hallitusta. Voimistunut ja laajentunut Nato sopii siihen tarkoitukseen mainiosti.

Politiikkaan sisältyy vain harvoja yleisiä periaatteita, mutta yksi niistä pitäisi opettaa opiskelijoille jo valtio-opin peruskurssilla: kun vastustajan toimintaa arvostellaan poliittisessa kriisissä, samalla toivotaan, että juuri niin se toimisi. Hyväksyntää omille toimille yritetään luoda sillä, että kansalle kerrotaan, että ukrainalaiset ovat natseja ja Ukraina aggressiivisen Naton keihäänkärki sodassa, jonka tavoitteena on Venäjän hajottaminen.

Pintapuolisten havaintojen perusteella Putinin propaganda näyttää toimivan. Mutta eikö ankara repressio ja poliittisten pidätysten ja vangitsemisten suuri määrä ole oire valtajärjestelmän perimmäisestä heikkoudesta? Protestoiminen kaduilla on vaarallista, mutta pienenkin tilaisuuden tullen, esimerkiksi Aleksei Navalnyn hautajaisten yhteydessä, monet Venäjän kansalaiset ovat valmiita osoittamaan mieltään hallitusta vastaan. Paljon enemmän kuin Natoa Putin klikkeineen pelkää kontrolloimattomia kansanjoukkoja kadulla. Diktaattorin mielessä ovat Ukrainan kriisiä edeltäneet mielenosoitukset Moskovassa vuosina 2011–2013, jolloin venäläiset ilmaisivat vastustavansa vaalitulosten väärentämistä. Liikehdintä huipentui ”miljoonien marssiin” Bolotnaja-aukiolle Moskovassa toukokuussa 2012.

Kuluneen kevään aikana kahdelle Putinin edistykselliselle vastustajalle on langetettu ankarat vankeustuomiot. Toinen on 65-vuotias, läntisissä vasemmistopiireissä hyvin tunnettu sosiologi Boris Kagarlitski, toinen 31-vuotias matemaatikko ja anarkisti Azat

Miftahov, jonka vapauttamisen puolesta kampanjoivat ulkomailla sekä tieteelliset kollegat että vapaudenhenkisen sosialismin kannattajat. Tällaisia ihmisiä Kremlin mahtavat voimamiehet (siloviki) selvästi pelkäävät.

Ilmeisistä eroista huolimatta Putinin sodalla ukrainalaisia ja Israelin sodalla palestiinalaisia vastaan on monia yhtymäkohtia. Isovenäläinen šovinismi kiistää ukrainalaisten olemassaolon kansakuntana. Niin tekee myös Israelin valtionideologia sionismi palestiinalaisten osalta. Tärkeimpänä erona on vain se, että kun Putin haluaa muuttaa ukrainalaiset venäläisiksi ja liittää heidät osaksi venäläistä maailmaa (russkij mir) muun muassa sieppaamalla ukrainalaisia lapsia Venäjälle, Israel puolestaan karkottaisi Palestiinan arabit Israelin maasta (Eretz Yisrael). Tätä etnistä puhdistusta toteutetaan luomalla palestiinalaisille niin kammottavat olot, että heidän on pakko paeta. Gazan tuhoaminen on tämän politiikan kauhistuttavin ilmaus, mutta etninen puhdistus on ollut pitkään käynnissä myös Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa. Israelissa on puhuttu avoimesti vuoden 1948 karkotusten (al-Nakba) saattamisesta loppuun, etnisesti puhtaan Israelin luomisesta joelta merelle.

Israelin sodankäynnin säälimätön julmuus Gazan asukkaita kohtaan on sanoinkuvaamatonta. On vaikeaa löytää riittävän voimakkaita adjektiiveja sille, mitä on kymmenien tuhansien viattomien ihmisten tappaminen. Gazaa hallinneen Islamilaisen vastarintaliikkeen Hamasin julma hyökkäys Israelin puolelle, yli tuhannen siviilin surmaaminen ja panttivankien otto poistivat kaikki pidäkkeet Israelin kostolta ja loivat myös mahdollisuuden palestiinalaisten karkottamiseen. Sitä ei ole vielä tapahtunut, mutta kotinsa menettäneitä on hirvittävä määrä. Israel on myös käyttänyt nälkää sodankäynnin menetelmänä, ja sairaaloita pommittamalla saanut aikaan terveydenhuollon romahtamisen Gazassa.

Shokeeraavaa on myös ollut läntisen maailman, erityisesti Yhdysvaltojen ja Saksan suhtautuminen Israelin käymään tuhoamissotaan. Yhdysvallat ja Britannia ovat toimittaneet aseita Israeliin, ja Saksassa solidaarisuuden osoittaminen palestiinalaisille on lähes kriminalisoitu. Huhtikuun puolivälissä 2024 poliisi hajotti Berliiniin kutsutun palestiinalaisia tukevan kansainvälisen kokouksen avajaispuheen jälkeen. Kokousta oli järjestämässä myös palestiinalaisia tukevia juutalaisia. Virallinen Saksa näyttää luoneen uuden valtionideologian, joka kieltää kokonaan Israelin arvostelemisen. Kiellon noudattamisen valvonta on annettu poliisin tehtäväksi.

Viime päivinä on kuultu myös toisenlaisia uutisia. Benjamin Netanyahun ja Israelin sotilasjohtajien kerrotaan todella pelkäävän, että Kansainvälinen rikostuomioistuin antaa heistä pidätysmääräyksen. Samanlainen määräys rajoittaa jo nyt Putinin ja Venäjän ”lapsiasiavaltuutetun” matkustelua ulkomailla. Monien asiantuntijoiden mukaan Israel saatetaan hyvinkin tuomita kansanmurhasta oikeusjutussa, jonka Etelä-Afrikka on nostanut Kansainvälisessä tuomioistuimessa Haagissa.  

Myönteisiin uutisiin kuuluu myös se, että kymmenissä yliopistoissa Yhdysvalloissa ja myös muualla opiskelijat ovat vallanneet kampuksia ja osoittaneet solidaarisuuttaan palestiinalaisille sekä arvostelleet maansa tukea Israelille sen käymässä tuhoamissodassa. Tätä on jo verrattu sodanvastaiseen liikkeeseen Vietnamin sodan aikana 1960- ja 1970-luvulla.

Jotain on ehkä kehittymässä, nuoriso heräämässä. Sanotaan, että pimeys on syvintä juuri ennen auringonnousua.

 

Kuva:Kirsti Reime

Hannu Reime on toimittaja ja tietokirjailija, joka teki pitkän elämäntyön Ylen radiouutisissa. Hän on kirjoittanut kirjan Israel/Palestiina: Kahden kansan luvattu maa (Like 2003, 2011), josta on pian ilmestymässä kolmas, uudistettu painos Rosebudin kustantamana. Syksyllä häneltä ilmestyy maailmankatsomuksellinen kirja Kompassia etsimässä: Mietteitä politiikasta, historiasta ja maailmankuvasta (Rosebud).