Geopolitiikan kirouksessa

Hannu Reime

Näiden kolmen, vielä melko tuoreen kirjan kirjoittajat ovat Lähi-idän asiantuntijoita, joita usein haastatellaan tästä vuosikymmenien ikäisestä uutisten kestoaiheesta. Termillä ”Lähi-idän kriisi” viitataan suppeassa mielessä siihen runsaat sata vuotta sitten alkaneeseen väkivaltaiseen konfliktiin, jossa vastakkain ovat asuttajakolonialismin tuloksena syntynyt Israelin valtio ja aikaisemmin yksinomaan Palestiinana tunnetun alueen arabiankielinen alkuperäisväestö. 

”Lähi-idällä” tarkoitetaan kuitenkin yleensä myös maantieteellisesti laajempaa kokonaisuutta, jonka määrittelemättömät rajat ulottuvat Välimeren pohjukasta yli Irakin ja Arabian niemimaan aina Iraniin ja ehkä jopa Afganistaniin idässä ja Turkkiin pohjoisessa. Myös Pohjois-Afrikka, varsinkin sen itäisimmät maat Egypti ja Libya, luetaan yleensä kuuluviksi Lähi-itään. Tämän alueen kriiseillä tarkoitetaan kaikkia niitä sotia ja muita väkivaltaisia konflikteja, jotka kytkeytyvät toisiinsa monin tavoin ja tuottavat suurta kärsimystä paikallisille ihmisille. 

Käsillä olevista kirjoista Susanne Dahlgrenin ja Mikko Lohikosken Muuttuva Lähi-itä tarkastelee, kuten nimikin osoittaa, koko laajaa Lähi-itää eikä pelkästään tätä kolmen maanosan risteyksessä sijaitsevaa aluetta itsessään, vaan myös osana muuta maailmaa. Yli viidellä ja puolella sadalla sivullaan kirja kuvailee ja analysoi sellaisia keskeisiä asioita kuin imperialismia, öljyä ja kilpailua resursseista ja vaikutusvallasta sekä erilaisia liittoutumien solmimisia ja muutoksia ystävistä vihollisiksi ja päinvastoin. Rauhanpyrkimyksiinkin palataan tekstissä tämän tästä.  

Myös demokratian ja demokraattisten vapauksien puutetta sekä diktatuuria ja autoritaarista hallintatapaa käsitellään useissa luvuissa. Näillä sisäisillä ongelmillakin on myös ulkopuoliset, geopoliittiset syynsä. Venäjä lähetti ilmavoimansa pommittamaan Syyrian kaupunkeja yrittäessään pelastaa Bashar al-Assadin diktatuurin, ja Yhdysvallat on hyvää pataa islamilaista teokratiaa edustavan, äärimmäisen autoritaarisen Saudi-Arabian kuningaskunnan kanssa. Eivätkä Israelin rikokset palestiinalaisia vastaan olisi mahdollisia ilman Yhdysvaltojen ja sitä myötäilevien maiden tukea.    

Dahlgrenin ja Lohikosken kirjasta paljastuu sanalla sanoen koko geopolitiikan kirous Palestiina/Israelista Libanoniin ja Iraniin ja Afganistanista Irakiin, Syyriaan ja Kurdistaniin. Tähän myrkylliseen cocktailiin sisältyy ei-materiaalisena ainesosana myös uskonto eikä vain islam, juutalaisuus ja paikalliset ikivanhat, pääosin rauhanomaiset kristittyjen kirkot, vaan myös ulkopuolisena tekijänä vaikuttava kristitty sionismi. Tämän aatesuunnan hallitsevana piirteenä on järjenvastainen fanaattisuus. Israelin julmimmatkin, kansanmurhaan yltävät teot oikeutetaan, ja Ilmestyskirjan ennustamia ”lopun aikoja” ja niihin kuuluvaa Jeesuksen toista tulemista odotetaan mahdollisen kolmannen maailmansodan yhteydessä. Tällainen erityisen vaarallinen ja irrationaalinen ideologia vaikuttaa vahvasti Yhdysvalloissa ja suuressa osassa Trumpia tukevaa MAGA-liikettä, mutta ei ole tuntematon meillä Suomessakaan. Aihetta olisi Dahlgrenin ja Lohikosken kirjassa voinut käsitellä asian tärkeyden vaatimassa mitassa. Toisaalta kristityn sionismin bisarri maailmankuva ei ole syntynyt paikan päällä Lähi-idässä, vaan täällä kristityssä ”Lännessä”.  

Kirjaan sisältyy kosolti kulttuurista, historiallista ja sosiologista tietoa muun muassa naisten asemasta ja monesta muusta tärkeästä yhteiskunnallisesta kysymyksestä Lähi-idän maissa. Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Susanne Dahlgren hyödyntää teksteissään kiintoisalla tavalla kokemuksiaan, joita hänelle on kertynyt asumisesta useassa arabimaassa. Kanslianeuvos Mikko Lohikoski puolestaan on seurannut tarkkaan Lähi-idän diplomatiaa, muun muassa palestiinalaisjärjestöjen aatteellista kehitystä, ja kirjoittaa asiasta seikkaperäisesti. 

En löytänyt kirjasta varsinaisia virheitä enkä myöskään sellaisia tulkintoja, joita pitäisin outoina. Pienenä lapsuksena voisi mainita, että sivulla 321 Palestiinan britti-mandaatin päättyminen ja Israelin valtion perustamisjulistus ajoitetaan vuotta liian aikaiseksi. Terminologinen virhe taas sisältyy siihen, että Afrikan ja Aasian maista Israeliin muuttaneita juutalaisia kutsutaan sivulla 325 sefardijuutalaisiksi, vaikka oikea hepreankielinen termi on mizrachim (itäjuutalaiset). Sefardit (heprean sanasta sfarad, espanja) ovat Iberian niemimaalta katolista inkvisitiota paenneiden juutalaisten jälkeläisiä, joita asui erityisesti Balkanilla ja Turkissa. Kuuluisia sefardeja ovat olleet 1600-luvun Hollannissa elänyt filosofi Baruch Spinoza ja Bulgariassa syntynyt Nobel-kirjailija Elias Canetti, joka kirjoitti saksaksi, mutta jonka kotikieli oli ollut ladino, juutalaisespanja. Myös suuri kuvataiteilija Amedeo Modigliani oli sukutaustaltaan sefardijuutalainen. 

Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professorin Hannu Juusolan kirjoittama Israelin historia on toinen painos vuonna 2005 ilmestyneestä samannimisestä kirjasta. Kirjan uuden version johtopäätökset poikkeavat suuresti niistä, joita kirjoittaja 20 vuotta aikaisemmin oli esittänyt. Juusolan omin sanoin Israel/Palestiina-konfliktin ”ympärillä käyty keskustelu on radikaalisti muuttunut” kahden vuosikymmenen aikana. Nykyisin on ”laajasti hyväksyttyä, että Israelin miehitys [palestiinalaisalueilla ja Golanilla] on kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laiton. Konkreettisia toimia länsimaat eivät toistaiseksi ole asian ratkaisemiseksi tehneet.” 

Israelin historia on asiallinen kertomus nykyisen Israelin vaiheista alkaen poliittisen sionismin synnystä 1800-luvulla. Juusola tiivistää asian kirjoittamalla, että ”sionismissa juutalainen identiteetti sovitettiin nationalismin kehykseen.” Kirjoittaja pitää ”hyvin mahdollisena, ettei sionismista olisi koskaan kehittynyt massaliikettä ilman antisemitismin vahvistumista Länsi-Euroopassa ja Venäjän laajoja juutalaisvainoja (pogromeja) 1880-luvulla.” 

Juusolan kirjan tärkeimpiin kohtiin kuuluu kappale sivuilla 341–348 otsikkonaan ”Yhden valtion todellisuus”. Jokaisen joka haluaa tietää taustan Hamasin julmalle hyökkäykselle Israeliin lokakuussa 2023, pitäisi lukea nämä sivut. Israel/Palestiinassa vallitsee yhden valtion todellisuus, johon kuuluvat palestiinalaisalueiden miehitys ja kolonisointi, apartheid ja etninen puhdistus, ja jossa demokratian piiriin kuuluvat pelkästään juutalaiset. 

Hannu Juusolan tavoin Timo R. Stewart keskittyy kirjassaan vain Palestiina/Israeliin, mutta hänen tarkastelukulmansa on muuten hyvin erilainen ja täysin omaperäinen. Kirjaan on koottu 25 karttaa Palestiina/Israelista tai niiden laajemmasta ympäristöstä alkaen vuodesta 1581 ja päätyen nykypäivän apartheid- todellisuuteen. 

Kartat ovat mielenkiintoisia, mutta vaikeasti luettavia niiden suttuisuuden johdosta. Oma näköni on siinä määrin huonontunut, että normaalit lukulasini eivät riittäneet, vaan jouduin tihrustelemaan niitä suurennuslasin avulla. 

Yhtä kaikki sellaisinaankin kartat antavat hienon yleiskuvan. Sitä täydentää huippumielenkiintoinen teksti, jolla Stewart selittää ja tulkitsee karttoja ja niiden antamaa historiallista kuvaa. Teksti sisältää lukuisia pieniä yksityiskohtia ja tiedonmurusia, osa sellaisia, etten ollut kuullut niistä koskaan aikaisemmin. 

Kartoista varmistuu se tärkeä historiallinen tosiasia, että Pyhällä maalla ei ole suinkaan aina sodittu. Sydänkeskiajan verisiä ristiretkiä seuranneita vuosisatoina aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka Palestiina oli suurimman osan tästä ajasta uinuva syrjäinen kolkka Istanbulista johdetussa Osmanien imperiumissa, johon se oli liitetty vuonna 1517. 

Palestiina-nimellä on pitkä historia varsinkin protestanttisten kristittyjen piirissä. Tarkkaan rajattuna poliittisena tai hallinnollisena kokonaisuutena Palestiina on kuitenkin ollut olemassa vain 25 vuotta brittimandaatin aikana vuodesta 1923 Israelin syntyyn ja palestiinalaisten nakbaan, katastrofiin vuonna 1948. Silloin Jordan-joen itäranta oli Winston Churchillin päätöksellä erotettu muusta Palestiinasta ja sinne oli perustettu Britannian vasallivaltio Transjordania, nykyinen Jordania. Maantieteellisesti Palestiinaa voisi verrata vaikka Karjalaan Suomessa ja Venäjällä tai Galitsiaan Kaakkois-Puolassa ja Länsi-Ukrainassa. Nekään eivät ole mitään tarkkaan rajattuja alueita, mutta erottuvat kuitenkin selvästi omiksi kokonaisuuksikseen usean eri valtion hallitsemina. 

Stewartin kirjan sivulle 94 on painettu mielenkiintoinen Palestiinan kartta. Sen on piirtänyt valokuvaajana myöhemmin tunnettu I.K. Inha, ja se on julkaistu vuonna 1908 kansakoululaisille tarkoitetussa maantiedon karttakirjassa. 1950-luvun koululaisena muistan, että sama kartta ripustettiin valtavan kokoisena luokkahuoneen karttatelineeseen uskontotunnin ajaksi. Raamatun tapahtumien kannalta Palestiina oli niin keskeinen maankolkka, että sille oli katsottu tärkeäksi laatia aivan oma karttansa suomalaisten koululaisten valistamiseksi. Ei voi kuvitella, että jotakin vastaavaa olisi tehty jostakin muusta maapallomme alueesta, vaikkapa Indokiinasta. Mutta Palestiina olikin ”Pyhä maa”! Niinpä Inhan piirtämässä kartassa paikkojen nimetkin annetaan suomenkielisen Raamatun mukaisessa muodossaan. Esimerkiksi miehitetyllä Länsirannalla sijaitseva Nablusin kaupunki on kartassa raamatullisesti Siikem. 

Muuttuva Lähi-itä – kirjan loppusanoissa Mikko Lohikoski kirjoittaa näin: 

”Kriisit ja mullistukset seuraavat toinen toisiaan: kuuden päivän sota 1967, Egyptin ja Israelin välinen rauhansopimus, Irakin hyökkäys Kuwaitiin ja Persianlahden sota, Madridin rauhankonferenssi ja Oslon sopimukset, al-Qaidan hyökkäykset ja sota terrorismia vastaan, toinen Persianlahden sota ja Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin 2003, arabikevät ja Syyrian sota on kaikki nähty käänteentekevinä.” 

Ratkaisevaa käännettä ei ole tullut, mutta pahemmaksi kaikki on koko ajan mennyt.