“Väkivalta ei katoa minnekään” – Harri Pälviranta ja katseen paino

JP (Juha-Pekka) Väisänen

Harri Pälviranta on taiteilija, joka käyttää valokuvaa – ja käyttää sitä tavalla, joka ei päästä katsojaa helpolla. Pälvirannan teoksissa väkivalta ei ole abstrakti käsite, vaan ruumiillinen, historiallinen ja yhteiskunnallinen voima, joka tihkuu esiin niin arkistoista, uutisvirrasta kuin ihmisen omasta sisäisestä maisemasta.

Kun Pälviranta puhuu väkivallasta, hän ei tee sitä etäältä. Hän ei myöskään selitä sitä pois. Hän asettuu sen äärelle, joskus niin lähelle, että katsoja joutuu kysymään itseltään, missä kulkee todistamisen ja osallisuuden raja.

”Joku siinä kysymyksessä on sellaista, joka ei purkaudu. Siihen ei löydy vastausta”, sanoo Pälviranta väkivallan kiinnostuksestaan. Haastattelun aikana käy selväksi, ettei hän edes etsi yhtä vastausta – vaan tapoja katsoa, tuntea ja ymmärtää väkivallan rakenteita ja niiden vaikutusta ihmisyyteen.

Armeijan harmaat ja salakuljetettu kamera

Pälvirannan suhde väkivaltaan ei ole syntynyt tyhjästä. Hän kertoo kasvaneensa ”supertavallisessa, keskiluokan luokkanousuperheessä”, jossa arvot olivat perinteiset: koti, uskonto, isänmaa. Varusmiespalvelus laivastossa oli nuorelle Pälvirannalle itsestäänselvyys – kunnes se ei enää ollut.

Hän kuvaa palvelusaikaansa turhautumisen, pelon ja ulkopuolisuuden kokemusten kautta. Oppiminen takkusi, käskyt eivät tarttuneet, ja yhtäkkiä tuttu minä alkoi murentua.

”Mä olin tosi peloissani siitä tunteesta. Että - nyt ei toimi enää ollenkaan niin kuin aikaisemmin.”

Kriisi johti päätökseen lähteä armeijasta ja siirtyä siviilipalvelukseen. Mutta kotona odotti reaktio, joka järkytti.

”Mä en ole koskaan sellaista reaktiota elämässäni heiltä kohdannut. Ne meni ihan sekaisin.”

Vanhempien pelko – ja suvun painolasti – sai hänet palaamaan palvelukseen. Hän suoritti sen loppuun, vaikka koki tulleensa alistetuksi ja ohitetuksi. Kokemus jäi syvälle.

Ja kaiken tämän keskellä hän teki jotain, mikä kertoo ehkä jotain myös hänen taiteellisesta eetoksestaan: hän salakuljetti kameraa mukanaan.

”Mä salakuljetin sinne kameran. Eli kyllä, mä kuvasin siellä.”

Kuvaaminen oli kiellettyä, mutta juuri siksi se oli välttämätöntä. Ele oli pieni, mutta merkityksellinen – kapina hierarkiaa vastaan, yritys nähdä ja tallentaa jotain, mitä ei olisi saanut nähdä.

”Ehkä se oli tärkeämpää kuin se lopputulos – se ele. Jollain lailla myös uhata sitä, että päättäis tehdä jotain.”

Pälviranta ei enää tiedä, missä armeijassa otetut kuvat ovat. Mutta ele on jäänyt. Hän sanoo, että sama asenne – halu tehdä toisin, halu rikkoa järjestelmän odotuksia – on kantanut hänen taiteeseensa asti.

 Väkivalta valokuvassa – ja valokuvan väkivalta

Pälvirannan teokset ovat tunnettuja siitä, että ne tulevat lähelle. Niissä ei ole turvallista etäisyyttä. Katsoja joutuu kohtaamaan ruumiillisuuden, jäljet, fragmentit, historian painon.

Kun kysyn, onko hän osallistuja vai osallinen, hän pysähtyy. Sitten hän sanoo:

”Kaikilla meillä on kuitenkin osallisuutemme niissä systeemien järjestämisessä, rakentamisessa tai ylläpitämisessä. Ei siitä oikein kuivin jaloin selviä.”

Pälviranta ei romantisoi väkivaltaa eikä pyri shokeeraamaan. Hän pyrkii ymmärtämään. Ja ymmärtäminen on ruumiillista.

Hän kuvaa käsitettä, jota kutsuu ”affektiiviseksi todistajuudeksi” – tilaksi, jossa ruumis reagoi ennen mieltä.

”Saattaa mennä jalat hapoille, kun lähestyn jotain asiaa. Se on se tieto ja sen paikan energiat, jotka siinä kohtaa”, sanoo Pälviranta.

Hän kertoo esimerkin: kävelyn metsässä, jossa huomaamaton maalimerkki paljastaa siirtymän puolustusvoimien alueelle. Metsä ei muutu, mutta ruumis muuttuu.

”Rupeaa jaloissa vähän kukittamaan. Nyt mä olen jossain, missä en saisi olla.”

Tämä ruumiillinen tieto on hänelle keskeistä. Se on myös yksi syy, miksi hän ei tyydy arkistojen kuviin tai etäisiin lähteisiin. Hänen on mentävä paikan päälle.

 Akateeminen ajattelu – kuusi vuotta kaninkolossa

Pälviranta on väitellyt tohtori. Hänen väitöskirjansa Toden tuntua galleriassa (2012) tutki, miten katsojat antavat teoksille merkityksen. 

”Mulla oli melkein kuusi vuotta rahoitus ja mä tein mitä mä halusin ja muut maksoivat sen. Se oli ihan aristoteelisessa mielessä hyvää elämää.”

Akateeminen työ jätti häneen jäljen. Se antoi käsitteitä, joilla puhua taiteesta, ja syvensi hänen ymmärrystään katseen ja kokemuksen suhteesta. Mutta hän ei jäänyt yliopistoon.

”Mä oon kuitenkin jollain lailla käsityöläinen. Mä haluan olla tuolla jossain asioiden sisässä.”

Silti tutkimuksellinen ajattelu kulkee mukana. Hän ei näe tutkijuutta vain vertaisarvioituina artikkeleina, vaan tapana ajatella.

”Voisiko tutkijuus olla myös sitä, että tuottaa perusteltua ja harkittua uudenlaista tiedon kaltaista asiaa keskusteltavaksi?”, pohtii Pälviranta.

Tämä asenne näkyy hänen tavassaan puhua taiteesta – ja tavassaan kuunnella maailmaa.

 Ydinaseet – taiteilija maailman vaarallisimmalla rajalla

Yksi haastattelun keskeisimmistä teemoista on Pälvirannan pitkäaikainen projekti: ydinaseet. Hän kertoo, että kiinnostus alkoi jo 2000-luvun alussa, kun hän ystävänsä kanssa päätyi Nevadan ydinkoealueen laitamille.

”Mä ajattelin, että me lähdetään paikan päälle katsomaan”, sanoo Pälviranta.

He hakivat luvan ja pääsivät sisään Nevada Test Sitelle keväällä 2001 – juuri ennen kuin maailman turvallisuuspoliittinen ilmapiiri muuttui peruuttamattomasti.

Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, Pälviranta palaa aiheeseen. Hän on juuri ostanut liput Kiribatin tasavaltaan, Christmas Islandille, jossa Britannia teki yhdeksän ydinkoetta ja heti perään Yhdysvallat 25 lisää.

”Mun täytyy – tai mä haluan – ruumiillisesti sijoittaa itseni johonkin sellaiseen pisteeseen.”

Pälviranta tietää, että aihe on poliittisesti latautunut. Hän tietää myös, että se haastaa kulttuurisen hegemonian, jossa ydinaseet nähdään osana turvallisuuspolitiikan järkevää jatkumoa.

Kysyn, eikö häntä arvelluta tarttua aiheeseen, joka on niin suoraan Naton keskeistä pelotetta vastaan.

”Ei mua huolestuta se. Jos mä olisin aktivisti, se olisi eri asia. Mutta taide ei ole koskaan vain sitä”, sanoo Pälviranta.

Hän ei halua tehdä pamflettia. Hän haluaa horjuttaa, outouttaa, avata tilan, jossa katsoja joutuu kohtaamaan oman suhteensa valtaan, väkivaltaan ja pelotteeseen.

”Jos taiteilijalla on joku tolkullinen funktio on tässä yhteiskunnassa, niin se on kuvittelun, abstrahoinnin, järjettömyyden ilmentämisen funktio”, sanoo Pälviranta.

 Kulttuuri, joka ei siedä kritiikkiä

Pälviranta puhuu pitkään ja intohimoisesti suomalaisesta turvallisuuspoliittisesta ilmapiiristä. Hän ei säästele sanojaan.

”Täällä ei ole minkään tyyppistä järjellistä, laajaa kriittistä keskustelua”, sanoo Pälviranta.

Hän kuvaa, miten nopeasti Suomi siirtyi puolueettomuuspolitiikasta sotilasliiton jäseneksi ilman, että yhteiskunta olisi käynyt läpi tunteita, ristiriitoja tai vaihtoehtoja.

”Tää on ihan saatanan sekopäistä opportunismia.” Hän ei sano tätä provosoidakseen. Pälviranta sanoo sen, koska kokee, että taiteilijan tehtävä on tuoda esiin moniäänisyyttä silloin, kun julkinen keskustelu yksipuolistuu.

”Mä oon taiteilija. Mulla ei ole minkään valtakunnan valtaa. Mutta just tästä positiosta on hyvä tehdä eleitä”, sanoo Pälviranta.

 Kuka Harri Pälviranta on?

Haastattelun lopussa kysyn, miten hän haluaa tulla jutussa määritellyksi. Hän nauraa ja sanoo:

”Mä oon valokuvan sekatyömies.”

Pälviranta opettaa, kuratoi, tutkii, kirjoittaa ja tekee teoksia. Hän tekee käsillään, kehystää itse, pohjustaa itse. Hän on yhtä aikaa käsityöläinen, ajattelija ja taiteilija, joka käyttää valokuvaa.

Hän ei halua lokeroita. Hän ei halua hierarkioita. Hän haluaa liikkua.

”Joka ikinen komponentti ruokkii toisiaan.”

 Väkivalta, joka ei katoa

Kun keskustelu päättyy, on selvää, että Pälvirannan työ ei ole vain väkivallan kuvaamista. Se on väkivallan ajattelemista – ja sen ajattelemisen problematisointia.

Se on yritys ymmärtää, miksi väkivalta on niin sitkeä osa ihmisyyttä ja yhteiskuntaa.

Se on yritys nähdä, mitä ei haluta nähdä. Siihen Pälviranta ei tarvitse lupaa keneltäkään muulta kuin itseltään. Ja ennen kaikkea kysymys on taiteilijan yrityksestä olla läsnä – ruumiillisesti, ajattelun tasolla, eettisesti – paikoissa, joissa maailma näyttää terävimmät reunansa.

”Väkivalta ei ole trendi. Se on valitettavasti vaan aina ajankohtaista”, sanoo Pälviranta.

 

kuva: JP (Juha-Pekka) Väisänen