Koilaivue

Maria Karuvuori

 

“Saattoi vain katsella noiden pikkuruisten jalkojen tavatonta ponnistelua lähestyvää tuhoa vastaan, tuhoa joka voisi halutessaan upottaa kokonaisen kaupungin, eikä pelkkää kaupunkia vaan myös ihmisjoukot; mikään ei voinut voittaa kuolemaa, tiesin sen.”

Virginia Woolf, Kiitäjän kuolema

Toinen maailmansota päättyi, kun Japanissa Hiroshiman yllä uraaniatomin ytimestä purkautui niin valtava määrä energiaa, että lähes koko kaupunki pyyhkiytyi olemattomiin väläyksessä. Yhtä tuhoisa räjähdys koettiin pari päivää myöhemmin Nagasakissa. 

Japanissa ei Hiroshiman ja Nagasakin jälkeen juhlittu sotasankareita. Atomin haljetessa jakautui myös Japanin historia.

Tänä talvena kävin Japanissa ensimmäistä kertaa. Pysähdyin Tokion modernin taiteen museossa yhden maalauksen eteen pitkäksi aikaa. Vaahteransiemenet kaarevine siipineen oli aseteltu nokat vastakkain, ja muoto oli kuin koiperhosen tai - hävittäjälentokoneen, taivaalla kummitteli ajopuunpalanen kuin pilvi joka näyttää eläimen kallolta, lentotukikohdan paikan oli ottanut jonkinlainen siemenkota. Mittasuhteet ja esineiden paikat  oli mullistettu kuin René Magrittella, tunnelma oli epätodellinen, veti puoleensa mutta työnsi luotaan. 

 

Noboru Kitawaki ei ollut minulle tuttu maalari. Japanin modernin taiteen museon näyttelytekstin mukaan Lentokenttä 1937 -niminen maalaus kommentoi toista Kiinan ja Japanin välistä sotaa, joka liittyi myöhemmin toiseen maailmansotaan.

 

Surrealistisissa maalauksissa realistinen maalaustyyli kuvaa mahdottomia asioita. Kuin automaattikirjoitus tai hypnoosi, sen tarkoitus on loihtia esiin alitajunnan näkyjä. 

Kitawakin maalaus näytti minusta heijastavan aikansa kollektiivista alitajuntaa. Taivaalla ei lentele kaloja eivätkä kellot sula autiomaassa, vaan tutut muodot ja objektit järjestyvät uudelleen sotamielialaa väreilevän yhteiskunnan pohjavireen mukaisesti. 

 

Itse ajattelin japanilaisia itsemurhapommittajia, puista varisevia vaahteransiemeniä ja yöperhosia. Ajattelin Virginia Woolfia ja hänen esseetään, Kiitäjän kuolemaa. 

 

Woolf, joka koki ensimmäisen maailmansodan ja kuoli keskellä toista, kirjoitti sodasta sekä esseissään että kirjeenvaihdossaan että fiktiivisissä suurteoksissaan. Jos surrealistiset maalarit venyttävät ja kutistavat muotoja, Woolf venyttää ja kutistaa kirjallisuudessaan aikaa. Teksti milloin tarkentuu yksityiskohtiin, milloin siirtyy pikakelaukselle. Sota on sekä pahaenteinen, lyyrinen taustamaalaus ajassa ajelehtiville henkilöhahmoille että moraalinen ongelma.   

 

Kiitäjän kuolema on kaunis esseekirjoitus, jossa Woolf tarkentaa äärimmäisen lähelle: kirjoituspöytänsä ikkunan ääressä räpistelevän päivällä lentävän kiitäjäperhosen elämään. Pienestä yksityiskohdasta kasvaa vaikuttava luonnos elämän hauraudesta, elinvoiman ja kaikennielevän kuoleman vastakkainasettelusta. 

 

Woolf tuntee sääliä kiitäjää kohtaan - kuulas syyspäivä näyttäisi tarjoavan loputtomasti mahdollisuuksia kokemuksiin, mutta perhonen voi vain lennellä kaikki voimansa uhmaten pisteestä ja kulmasta toiseen. Se on perhosen osa. 

 

Noihin samoihin aikoihin saksalaiset Luftwaffen pommittajat lensivät Lontoon yllä, pahaenteinen merkki kyljessään, kuin pääkallokiitäjällä. Toisessa esseessä Woolf kuvaa ilmapommitusta ja sen innoittamia ajatuksia rauhan mahdollisuudesta. Vastakkaiset voimat, elämän liekki ja kamppailu sekä kylmä, persoonaton kuolema, luomisvoiman vastakohta, ovat läsnä myös esseessä nimeltä Rauhan ajatuksia ilmahyökkäyksen aikana, ja ne kietoutuvat monimutkaisesti toisiinsa. Woolf uskoi, että sotien taustalla vaikutti kasvatuksen lisäksi pitkältä historiasta periytyviä alitajuisia impulsseja. Kiitäjän taistelu elämästään, raivokas mutta turha potkiminen ja rimpuilu, on ilmentymä samasta voimasta, joka saa miehet, ja Woolfin mielestä nimenomaan miehet, tarttumaan aseisiin toisiaan vastaan. Voisiko tämän elämäntahdon ja energian kääntää älylliseksi, valjastaa luovan voiman käyttöön? Voisivatko ihmiset vapautua?

 

Japanissa sotaisa nationalistinen hurmos muuttui lopulta taloudelliseksi ja kulttuuriseksi luomisvoimaksi. Nykyisin japanilaista popkulttuuria ihaillaan ympäri maailmaa, pääkaupunki Tokio tuntuu välillä lähes scifielokuvan tapahtumapaikalta ja katujen varsia reunustavista automaateista voi ostaa mitä tahansa. Silti esimerkiksi rakastetun Hayao Miazakin animaatioissa on helppo nähdä sodanjälkeisen mielialan vaikutteet. Vielä suoremmin ydinpommeja kommentoi Akira-mangasarja ja siitä tehty elokuva.

 

Mutta takaisin Kitawakin sotaa enteilevään maalaukseen, jossa elämän symbolit - siemenet - on sommiteltu sodan muotoihin. Sankarilentäjiä ei näy. Mietin, kuinka vaahteransiemenet putoavat puista vaappuen ja pyörien hauraasti, niiden lento ilman virtauksien armoilla. Mietin, miten hauraaksi muuttuvat osuman saatuaan tulta ja terästä olevat pommikoneet. Kuin puista varisevat siemenet, kuin perhoset, joihin on osunut kärpäslätkä.

 

Woolf itse kutsui sotaesseessään Lontoon yllä lentäviä pommikoneita pistäviksi herhiläisiksi (hornet) - sanan kaksoismerkitys on ehkä sattumaa. Woolf halusi vapauttaa sekä RAF:n että Luftwaffen pilotit - usein nuoria miehiä, joista olisi varmasti ollut muuhunkin kuin sotimaan ja kuolemaan. Niin myös japanilaisista itsemurhapommittajista, joiden hyökkäykset amerikkalaiskohteisiin lopulta provosoivat atomipommien räjäytykset. 

 

Millainen muoto voisi vastata atomipommien jälkeensä jättämää tyhjyyttä? Vertauskuvaa ei Japanissa sodan päätyttyä ollut, sellainen piti siis keksiä. Ennen lähtöäni Tokioon katsoin Godzillan, tai Gojiran, sen alkuperäisen 50-luvun elokuvan. Muinaisteknohybridihirviön tumma liskoiho muistutti pommin polttamasta ihmisihosta. Kun katsoo kohtauksia, joissa japanilaiset surevat sarjakuvamaisen hirviön uhreja, tuntee epäsuhdan kuvan ja välittyvän affektin välillä. Sitä aavistaa, että surun takana on muutakin, jotakin kauhistuttavampaa kuin Gojira. Määrittämätön kauhu palautuu elokuvan alun kirkkaaseen räjähdykseen, mutta hyvä on, hyväksymme Godzillan: se saa ottaa totaalisen kuoleman paikan. Sen voimme kukistaa ainakin seuraavaan jatko-osaan asti.

 

Virginia Woolfin romaanissa Majakka suursota toimii välisoittona henkilöhahmojen pyrkimyksille. Woolf kirjoittaa lihasta, joka muuttuu atomeiksi, ihmisten (miesten) mielistä, joissa levottomien vesien ylle muodostuu jatkuvasti synkkiä pilviä. Woolf kuoli muutama vuosi ennen Hiroshiman ja Nagasakin pommituksia. Hänen kuvauksensa absoluuttisesta, persoonattomasta tuhovoimasta tuntuvatkin lähes profeetallisilta. 

 

Olettakaamme, että Woolf katselee meitä menneisyydestä, kahden sodan välisessä pienessä suvannossa. Hän tietää kenties enemmän kuin me. Woolf varmaankin toivoisi, että kaksi atomipommia olisi riittänyt. Sen totaalisemmin ei kuolema olisi voinut näyttää voimiaan. Voisimme pommien ja pommikoneiden sijaan kirjoittaa siitä, kuinka lapset liimailevat vaahteran siemeniä toistensa neniin.

 

Ainakin Woolf joutuisi pettymään: naisten määrä päättävissä pöydissä on lisääntynyt, ja silti olemme nyt tässä. Historia on täynnä “ei koskaan enää” -lausahduksia.

 

Japanikin on luopumassa koko sodanjälkeistä kautta määrittäneestä pasifistisesta politiikasta ja alkaa nyt valmistaa aseita vientiin. Päätöstä perustellaan sillä, että nykymaailmassa puolustukseen panostaminen on välttämätöntä rauhan ylläpitämiseksi. Ehkä se on.

 

Mutta vielä takaisin Tokioon. Kuinka Woolf kuvailisi iltakävelyä Uenon puistossa? Mietin sitä tunnetta, kun myyntiautomaatista ostaa lämmitetyn pullon vihreää teetä, sitten kävelee kohti kaislojen täyttämää Shinobazuno-lampea, jonka pinnasta heijastuu valaistu buddhalaistemppeli, lämmin juoma viileänä talvi-iltana sormien välissä ja suussa ja vatsassa. Kun pommikoneet eivät lennä Tokiosta tai sitä kohti. Jos osaisin, kirjoittaisin siitä kuin Virginia Woolf. Joka tapauksessa haluan palata Japaniin. Vielä on paljon nähtävää.