Aikanaan sellaiset asiat kuin peruskoulu, yleinen äänioikeus tai Musiikkitalon urut tuntuivat mahdottomilta. Ja kuitenkin ne toteutuivat. Samalla logiikalla voi ajatella, että myös luomamme metsäutopia on mahdollinen, kirjoittaa Metsäkissa2044-hankkeen vetäjä Jukka Ilmonen.
Utopia tarkoittaa paikkaa, jota ei ole olemassa. Suomen kielessä se on vakiintunut tarkoittamaan jotakin hyvää, joka on mahdoton saavuttaa. Jos puhut siitä muille, niin sanotaan, että höpöhöpö ja ei se onnistu kuitenkaan. Mahdottomia utopioita olivat aikanaan myös peruskoulu, yleinen äänioikeus tai Musiikkitalon urut. Kunnes, hupsis, eivät enää olleetkaan!
Onneksi itse olen sinisilmäinen, naiivi haihattelija ja olen aina uskonut utopioihin ja siihen, että on mahdollista elää niitä todeksi ja kulkea niiden toteutumista kohti, vaikkakin mutkitellen. Miksi tavoitella jotakin ei-hyvää?
Utopiat ovat olleet pitkään minulle työkalu, elämän rautalapio, jota olen käyttänyt kouluttaessani opiskelijoitani tai organisaatioita strategisessa työssä ja sen konkretisoimisessa. Yksi keskeinen idea on se, että jos me osaamme kuvitella ja kuvailla toivottavan tulevaisuuskuvan, on mahdollista lähteä rakentamaan polkua sitä kohti.
Jos mielessä siintää mahdollisimman hyvä tulevaisuus, niin miksi emme alkaisi kulkea sitä kohti, jo nyt?
Myyttinen metsäkissa
Olen mukana moniulotteisessa taiteen, tieteen ja journalismin ihmeellisessä yhteenliittymässä, jonka keskeisin käsite on utopia. Jo tunnushahmomme on utooppinen ja myyttinen Metsäkissa. Se symbolisoi suomalaista metsää, sen villiä, ylvästä ja kesytöntä luonnetta.
Koneen Säätiön Metsän puolella aloite rahoittaa parivuotista hanketta otsikolla ”Vuonna 2044 pöydällä kehrää tyytyväinen Metsäkissa”. Hanke on nyt loppusuorallaan. Ensimmäinen iso haasteemme oli kyetä irtautumaan vanhoista, pitkälti metsäbisneksen Suomeen vuosikymmenten aikana juurruttamista ajattelu- ja toimintamalleista sekä kielestä. Seuraava askel oli alkaa luoda jotain uutta, onnellista utopiaa.
Tätä monipuolista utopiatyöskentelyä olemme kahdeksan hyvin erilaisen ja hyvin ennakkoluulottoman ja luovan henkilön joukolla tehneet ja siinä samalla yrittäneet ymmärtää, mitä ja mikä suomalainen metsätodellisuus on. Meitä on kolme taiteilijaa, joista kaksi myös tutkijoita, kaksi journalistia, joista toinen sanan klassisessa merkityksessä ja toinen puolestaan some-journalisti ja käsitetaiteilija. Lisäksi joukossamme on yksi pedagogi-väitöskirjan tekijä sekä hänen mentorinsa utopiapedagogiikan professori. Sekä minä, metsäyleismiesjantunen.
Metsäkissa2044 hyödyntää tietoisesti utopiaa ajattelun apuvälineenä ja sitten aikanaan mahdollistaa systemaattista, tai vähemmän systemaattista, etenemistä kohti tulevaisuudessa siintävää metsäutopiaa. Polun ei ole tarkoitus olla suora ja huoleton vaan outo ja vaarojen täyttämä, kuin vanhassa metsässä. Jo tallatulla ja nimetyllä polulla harvoin oppii mitään uutta. Eikä ainakaan löydä utopioita.
Projektimme alkoi kutakuinkin niin että osallistujat, me työryhmän jäsenet sekä teatteriryhmiemme jäsenet ja lukiolaiset, kirjoittivat kukin oman utopiansa aiheesta ”Kaikki hyvin Suomen metsissä vuonna 2044”. Emme siis etsineet vain yhtä hyvää ja oikeaa ratkaisua vaan tavoite oli, että niitä syntyy monta erilaista. Ja kun on mahdollista, kirjoittajat keskustelevat toistensa kanssa ja vaihtavat ajatuksia ja tunteita. Tätä kaiketi kutsutaan myös oppimiseksi.
Pyrimme tietoisesti vaikuttamaan utopioiden muuttumiseen ja oppimiseen taiteen keinoin, silti määrittämättä oikeaa lopputulosta. Läsnä olivat teatteri ja erilaiset performanssit sekä kuvataide. Yksi idea oli se, että taide liittyi metsään tavalla tai toisella, se tehtiin metsässä tai metsäisistä materiaaleista. Tietysti myös somen teko ja artikkelien kirjoittaminen tai valokuvien teko on taidetta.
Aivan keskeistä oli, että oppija teki taidetta itse, oli taiteensa ja oppimisensa ja utopiansa subjekti, tai teki sitä yhdessä muiden kanssa. Hän ei siis ollut vain taiteen kohde tai kokija. Teatteriryhmiämme, Metsäteatteri Tampereella ja Metsä M Helsingissä, ohjasivat ryhmämme jäsenet, alan vankat ammattilaiset.
Laajennetun työryhmämme, johon kuului kymmeniä jäseniä, tekivät ja kokivat taidetta, muuttuivat ja oppivat sekä näkivät sen myötä metsän tulevaisuuden ja olemuksen ehkä kirkkaampana, ehkä toisenlaisena. Metsäkissakin eli ja muuntui, takut vähenivät, kynnet teroittuivat.
Taiteellisen vaikuttamisen jälkeen ihmiset kirjoittivat uudet versiot metsäutopioistaan, ja nyt on tarkoitus tutkia, ihmetellä, oppia miten utopiat ovat muuttuneet prosessin kuluessa. Tätä muutosta tutkii myös ryhmämme opettajajäsen, joka tekee aiheesta väitöskirjaa. Häntä ohjaa toinen alan asiantuntija, joka on erikoistunut utopiapedagogiikkaan.
Utopiapedagooginen lähestymistapa metsään
Hankkeemme tutkimusosio käsittelee oppimista. Utopiapedagogiikka on lähestymistapa, jossa opiskelijat kuvittelevat ja analysoivat vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, oppivat kriittistä yhteiskunta-ajattelua ja harjoittelevat toimijuutta paremman maailman rakentamiseksi. Utopiat toimivat heidän työkalunaan.
Olemme rohkaisseet myös seuraajiamme, yleisöä, luomaan omia metsäutopioitaan ja kertomaankin niistä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Toivottavasti samaan ovat rohjenneet myös metsäalan vakiintuneet toimijat, niin sellutehtailijat kuin tutkijat, niin marjastajat kuin metsänomistajat.
Vaikein, unohdetuin, metsän ”sidosryhmä” on ollut metsän asukkaat ja metsä itse. Olemme joutuneet käyttämään juonikkaita menetelmiä saadaksemme heidän metsäutopiansa esille ja ymmärretyiksi. Esimerkiksi olemme opetelleet eläytymään hömötiaisen, naavan, metsäkissan tai koko metsän sielunmaisemaan ja elämään, joko kuvittelun tai taiteen keinoin.
Tärkeintä on saada ihmisten ajatukset ja tunteet liikkeelle. Heidät pitäisi saada ymmärtämään, että se mikä on nyt, ei ole ainoa mahdollinen vaihtoehto. Ainoa mahdollinen vaihtoehto ei ole myöskään se, mikä näyttää todennäköiseltä tai luontevalta. Kun kykenee rikkomaan vanhat uskomukset, saa voimaa ja tilaa tehdä toisenlaisia tulevaisuuksia. Mutta se ei ole ihmiselle luontaista. Ihminen rakastaa muuttumattomuutta ja helppoja ratkaisuja, tuttuja sanoja, laiskoja ajatuksia, kepeitä tunteita, hyväksyttyjä arvoja.
Toivottavasti erilaiset utopiamenetelmämme ovat onnistuneet saamaan jotakin liikkeelle!
Tunnustan. Kuvittelin olevani jo melkein kaiken nähnyt ja kokenut näissä metsäympyröissä. Mutta niin vaan tämä kaksi vuotta on muokannut metsäutopioitani, ja vahvasti, muokannut minuakin. Aion jatkaa tällä muuttuvalla metsäpolulla, etsien omaa Metsäkissaani.
Ai niin! Tämän hankkeen kuluessa kehitimme vaimoni Annan kanssa oman Metsäutopiamme. Haluamme ikioman 500 vuotta vanhan ikimetsän. Nyt Ikimetsämme on kuusitoistavuotias, enää 484 vuotta ja utopiamme on totta!
Metsäkissa-hankkeen yhteydessä on syntynyt suuri määrä erilaisia utopiatekstejä. Julkaisemme kolme, jotka Virpi Koskelan Metsäteatteri-ryhmäläiset ovat kirjoittaneet.
Leon utopia
Kansallisvaltioiden sisäisesti ja globaalisti käymä ihmiskuntaa suurilukuisesti verottanut sota on viimein tullut päätökseensä. Tekoälyllä tehdyt sosiaaliset tuhot ovat saaneet ihmisyhteisöt lopettamaan sosiaalisten medioiden ja älylaitteiden käytön ja teknologiasta on tullut ainoastaan yksilöllisten ja pienten yhteisöjen ongelmanratkaisua helpottava työkalu.
Viimeisen vuosikymmenen aikana ihmisyhteisöt joutuivat palauttamaan tietoisuuteensa erilaisia luontoyhteyttä eheyttäviä taitoja, sillä lähiruoan tuotanto muuttui välttämättömäksi selviytymisen kannalta ja ymmärrys luonnon vastavuoroisuudesta alkoi kirkastua. Tätä kautta alkoi nykyihmisille aukeamaan uusi, mutta jo ennenkin tiedossamme ollut muinainen yhteys, joka oli uskontojen ja teollistuneet “kehityksen” myötä kadonnut. Lähiympäristö on alkanut ikään kuin puhumaan meille. Pystymme yhtymään noihin taajuuksiin joilla aurinko, kuu, maaperä, puut, kasvit, sienet, metallit ja kivet toimivat, sekä siihen miten me kaikki olemme yhteydessä toisiimme. Eläimet myös puhuvat meille. Osa ihmisistä on oppinut käymään koko pitkiä keskusteluita kanssaelävien ja ohikulkevien eläinten kanssa, niin tarve-, kuin leikkimielessä.
Eläimiä ei tapeta huvin vuoksi ruoaksi, se ei kuulu toimintatapoihimme. Ruoka on ravinteikkaampaa kuin koskaan. Maaperän annetaan käydä sen vaatima kiertokulku, sitä lannoitetaan luonnonmukaisesti ja istutamme lähiympäristöön kasveista niiden geneettisesti luonnollisia versioita, joita onneksemme oltiin säilytetty. Jopa yllätykseksemme leipä toimii itsessään ravinteikkaana ateriana. Luonto kertoo meille mitä ja miten. Osa meistä oli menneessä maailmassa kuullut ja lukenut ikivanhoista ajoista joissa runsaus tulvi kaikkialla. Sekä maa, että ilmakehän taivas tulvivat yltäkylläisyyttä kaiken ollessa tasapainon taajuudessa.
Me näemme jo tämän tapahtuvan. Se tapahtuu nopeammin, kuin kukaan meistä olisi voinut edes uskoa. Osa meistä on kutsuttu elämään syvälle metsiin ottamaan vastaan ikiaikiasta tietoa. Yhteisöinä keskustelemme näiden ihmisten kanssaan siitä, millä tavalla metsää ja sen puita on mahdollista hyödyntää tasapainoisesti ja kunnioittavasti. Oppineet yksilöt opettavat meitä muita tunnistamaan tarvepuut ja ovat mukana rituaaleissa, joissa puiden rungot otetaan vastaan hyötykäyttöä varten. Yhteytemme on kaunis. Se on vallitseva, se on vauras. Olemme hylänneet epäjumalina toimineet inhimilliset illuusiomme ja palanneet jälleen kirkkaana paistavan, yhdistävän toden äärelle.
Virpin utopia
Seison korkealla kalliolla ja annan katseeni vaeltaa. Laajalle näkökenttään ulottuvat vihreän ja sinisen eri sävyt koskettavat, kouraisevat syvältä. Järveä, taivasta, isompaa järveä taaempana, syvempää taivasta. Yksinäinen pilvenriekale vaeltaa hitaasti taivaankaaren yli. Vihreän eri muunnokset metsissä molemmin puolin Kalliojärveä syntyvät useista eri puulajeista, joista jotkut ovat aivan uusia näillä leveysasteilla. Metsät olivat vähällä hävitä, mutta ne ovat täällä edelleen, monimuotoisempina kuin koskaan ennen. Intiassakin nähdään nykyään sinistä taivasta ja vettä, aiemmin taivas oli lähes aina harmahtava ja vesi myös. Mutta minä olen nyt Suomessa, Ruovedellä, mökin takana olevilla lähes pystysuorilla kallioilla, Kotavuorella. Eikä edes hengästyttänyt kiivetä tänne, kun kiipesin rauhassa hengittäen puhdasta ja raikasta ilmaa, vaikka lähentelen jo kahdeksaakymmentä ikävuotta. Luonnossa olisin aika iso puu, mutta en vielä lähelläkään kelovaihetta. Itsestänikään ei tunnu siltä, olen elämäni kunnossa. Metsät tekevät ihmeitä ihmiselle.
En ole koskaan ollut isänmaallinen, mutta nyt, ensimmäistä kertaa, olen vilpittömän ylpeä suomalaisuudestani. Suomi teki sen. Se uskalsi muuttaa suuntaa nuorten sukupolvien mukana. Se nousi ensimmäisten maiden joukossa vaatimaan jatkuvan kasvun, ylipäätään talouskasvun vaatimusten lopettamista ja asettumaan yksinkertaisen, luonnonvaraisemman elämän airueeksi täällä Euroopassa. Muilla mantereilla tämä oli tajuttu tosin jo 2030-luvulla erinäisten konfliktien seurauksena, mutta Suomi oli mukana rakentamassa rauhaa alati kiistelevien valtioiden välillä ja onnistui siinä. Kaiken takana oli vetoomus elämän puolesta. Meidän tulee ajatella niitä ja heitä, jotka jäävät tänne, kun me siirrymme toisiin sfääreihin. Me emme voi pilata tätä. Ja näin tapahtui. Se vaati aika paljon puhetta, mielenosoituksia, dialogia ja, ikävää sanoa, myös erinäisiä katastrofeja.
Maapallo näytti meille, että se on elävä olento. Emme tule koskaan unohtamaan sitä. Kun maa järisee ja sheikkaa, aallot lentävät eri suuntiin ja myrskyt pyyhkäisevät kokonaisia alueita mennessään, on pakko todeta, että joku iso puhuu meille. Ja että
olimme koko ajan väärässä Jumalasta, Allahista ja mitä näitä nyt on: ihmisen kuvajaisia, jumalia. Emme nähneet sitä, häntä, joka oli koko ajan jalkojemme alla. Kunnes se, ja vielä aidosti kestävästi elävät alkuperäiskansat pakottivat meidät näkemään. Me olimme, ja olemme, koko ajan riippuvaisia tämän planeetan hengestä ja vitaliteetista. Se on ihmeellinen, monimuotoinen, rihmastollinen ja tietoinen olento, jonka maanpäällisiä edustajia ovat metsät. Nykyään emme enää palvo rahaa, talouskasvua tai uskonnollisia sankareita, vaan palvomme Maata.
Asetun istumaan kallionjyrkänteen tietylle kivelle, kuten teen joka päivä. Laitan käteni sydämelle ja hengitän rauhallisesti. Kiitän Maata siitä, että saan elää sen päällä ja nähdä tämän kaiken, todistaa sitä. Samalla tajuan, että oikeastaan en enää ole suomalainen, kukaan meistä ei ole. Olemme kaikki maalaisia.
Mirjamin utopia
Olin vaeltanut paljasjaloin hakkuuaukealla, marjamaitani etsimässä. Sitä paikkaa, missä olin aina saattanut suojautua läheiseltä autotieltä omaan rauhaani. Turvan pesä. Marjat, jokaisen yksitellen, olin kerännyt suurella ilolla. Hitaasti, anteliaasti, lempeästi.
Kaikki oli revitty. Maat ja suoja. Jäljellä oli vain yksinäinen mäntypuu, paljaana ja pelokkaana. Luovuttaneena painoin siihen selkääni ja syliäni, kuljetin itseäni rungolla juuriin saakka. Se painoi ymmärryksen otsaansa minuun. Tihkui tummanpunaiset kyyneleensä.
Ennen unta se lähetti minulle kolme sanaa: Ei ole kiire. Ajattelin unisesti, ettei se voi olla niin. Meillä on kauhea kiire. Kiire korjata tekemisemme, toistemme tekemiset, pelastaa maailma. Ja silti hyväksyin mäntypuun viestin ja tiesin sen todeksi.
Nukahdimme vuosiksi. Autot tuijottivat meitä maantieltä ohi kaasuttaessaan. Koneet tulivat ja menivät.
Luonto avaa silmänsä ja hengähtää.
Juurakko värähtää ja minä havahdun. Olen nukkunut 20 vuotta. Maa ja puun juuret ovat kasvaneet ympärilleni, tehneet pesän, antaneet ravintoa. Olen sikiöasennossa ja maistan suussani vihreää. Silmäni aukeavat, kun värähtely jatkuu. Käteni tuntevat sammalta. Kuulen kohinaa, viserrystä, surinaa, laulua. Ilma on täynnä sekä hiljaisuutta että ääntä. Nojaan puuhuni ja livutan itseäni istumaan. Nyt vasta näen: metsä on palannut ja se on suurempi kuin koskaan. Käteni hakeutuvat sammaltapitkin varvikkoon ja keräävät suuhuni muutaman mustikan. Aika kuluu ja minä elvyn, virkistyn, muistan, tunnen.
Mäntypuuni kukoistaa ja tervehtyy hetki hetkeltä. Minunkin jalkani alkavat kantaa. Kierrän puun monta kertaa, muodostan sille suojapiirin. Kiitoksemme toisillemme sulkeutuvat ääniin ja tuoksuihin, rapisevaan rakkauteen. Nauran ja leikin tervehtiessäni uutta elämää. Heiluttelen jalkoja, maasta latvoihin päin. Kaukaa runkojen takaa minua kurkistavat toiset ihmiskasvot, alamme hyräillä. Ennalta määräämättömästi, etsiskellen, ääniämme kuljetellen, teemme taputuksia ja naksahduksia. Iskemme kämmenemme yhteen, sitten hellemmin, hitaammin, syleilemme ja lempeästi ohittelemme toisiamme, kunnes jatkamme eri suuntiin.
Vastaan tulee uusia lajeja, nimeämättömiä. Jatkuvuutta, arvaamattomuutta, jonka jaamme yhdessä. Keräämme, tutkimme, opimme, päästämme menemään. Käytämme käsiämme ja katsettamme. Aika ei ole vihollisemme.
Ei ole kiire.
