Suomalaiset ovat kautta aikojen kunnostautuneet utopiayhteisöjen perustamisessa. Viime vuosisadan alussa niitä on perustettu eri puolille maailmaa. Teuvo Peltoniemi on tutkinut utopiayhteisöjä. Tässä hänen esitelmänsä 6.12.1979, Ilkka Taipaleen järjestämässä itsenäisyyspäivän matineassa, joka oli otsikoitu ”Utopia – rauha, kulttuuri, tulevaisuus”.
Suomalaiset ovat realistisia utopioissaankin. Vuosisadan alun suomalaissiirtolaiset eivät perustaneet ihannesiirtokuntiaan Tahitille eivätkä Shangri-Lahan, vaan ne rakennettiin itse Pohjois- ja Etelä-Amerikan takamaille. Tavoitteet asetettiin korkealle. Matti Kurikka vaati, että onnistuakseen olisi Kanadan länsirannikon saaristoon perustettuun Sointulaan saatava ihmisiä, joilla olisi: ”Sopuisaa, vaatimatonta, valistunutta, suvaitsevaista ja suuriinkin uhrauksiin sekä kieltäymyksiin altista luonnetta.”
Näin täydellisiä ihmisiä ei riittänyt, ja Sointula hajosi kolmen vuoden kuluttua. Samanlaisia yrityksiä suomalaiset tekivät myös muualla Uudessa Maailmassa. ”Sointula, Viljavakka, Sammon Takojat, Georgian osuusfarmi: siinä muutamia paikkoja, jonne suomalaiset yrittivät rakentaa oman oikeudenmukaisemman yhteiskuntansa kyllästyneenä ulkomaailma sortoon ja hitaaseen muuttumiseen.
Utopiasiirtokuntien perustamiseen ajoi halu paremmasta maailmasta. Mutta idealismin takana työnsi voimallisesti vanha maailma. Amerikassa siirtokunnat keräsivät jäsenensä mainareista ja metsämiehistä, joiden työ oli raskasta, vaarallista ja huonosti maksettua. Ympäröivän yhteiskunnan sosiaaliturva oli niin olematon, että jopa raittiusseurat joutuivat toimimaan sairauskassoina. Niistä jaettiin tiheästi myös hautausavustuksia, joskin ”edellyttäen ettei kuoleman syy ollut omituinen”, kuten erään raittiusseuran pöytäkirjassa mainitaan.
Suomalaiset utopiasiirtokunnat sijaitsivat maaseudulla. Sointula rakennettiin päiväkausien merimatkan päähän muista asutuksesta, osuusfarmit Georgian ja Kalifornian takamaille. Halu muutokseen oli niin voimakas, etteivät realiteetit paljon painaneet. Georgiassa mentiin toisten hylkäämälle maatilalle, josta maksettiin kymmenkertainen ylihinta. Redwood Valleystä ostettiin farmi, jossa vedenpuute ja heikko maaperä tuhosivat viljely-yritykset toisensa jälkeen. Edellytykset maanviljelyksen onnistumiselle eivät muutenkaan olleet kovin hyvät, kun johtajat olivat lehtimiehiä ja jäsenet mainareita. Ei ihme, että suomalaiset opittiin tuntemaan ahkerina ja työtä pelkäämättöminä, tai kuten takanapäin kenties sanottiin, tyhmänpuoleisina työhulluina.
Yhtä kaikki utopiasiirtokunnista muodostui idyllisiä suurperheitä, joissa yhdistyivät Suomi ja uusi isänmaa, lähes maa ja taivaskin, kuten Kurikka ylevästi kuvailee Sointulaa: ”Maisemat Malkosaaren seutuvilla muistuttavat erehdyttävässä määrässä Suomen saaristoa, vaan kaukaisuudessa hohtavat lumivuoret lyövät niihin juhlallisen mahtavuuden leiman.”
Utopiasiirtokunnat yrittivät pysyä omavaraisina. Väkeä oli kylliksi sekä työhön että lauantai-iltojen juhliin ilman ulkopuolisia. Yhdyssiteeksi valtion kanssa jäivätkin mm. Sointulassa ja Georgian osuusfarmilla pääasiassa opettajattaret, joilla oli ”kielisenä” varmasti yksinäiset oltavat suomenkielisessä ympäristössä. Mutta taakse olivat jääneet virkavalta ja erityisesti kirkon holhous, johon utopistit olivat niin kyllästyneitä, ettei Sointulaan laskettu pappeja ja Georgian osuusfarmilla ollut kirkko muutettiin ensi töiksi eläintalliksi.
Utopiat eivät kestäneet kauan. Tuli riitoja ja taloudellisia pettymyksiä. Sointulassa elänyt Matti Halminen kirjoittaa jälkiarviossaan, kuinka hän olisi toivonut, että ”meillä olisi ollut jo alkaessa yhtä paljon tervettä järkeä ja taloudellista kokemusta kuin harkitsematonta uhrausta ja innostusta.”
Olisi silti väärin tulkita utopiayhteiskuntien epäonnistuminen ihmisen perisynnin viaksi. Ihanneyhteiskunnat sortuivat ympäröivän yhteiskunnan vuoksi.
Vaikka Kalevan Kansan marssissa laulettiin mahtavasti: ”Käy eespäin kansa Kalevan, pois palkkaorjain luota. Sun tiesi käypi vapauteen, ei orjuus onnea tuota.” Mutta vaikka kuinka yritettiin, ei orjuussidettä saatu kokonaan katkaistua. Sointulassa tehtiin epäedullisia työurakoita hallituksen kanssa. Osuusfarmeilla oltiin maataloustuotteiden epätasaisen kysynnän armoilla. Lopullisesti yhteiskunta näytti valtansa osuusfarmeille suuren pulakauden aikana. Vaikka farmeilla riitti ruokaa, sorruttiin, koska pankit asettivat lainansa protestiin.
Mutta yrittämiseen ihanneyhteiskunnat eivät loppuneet. Puolet Sointulan väestä lähti Matti Kurikan kanssa perustamaan Sammon Takojia. Georgian osuusfarmilta muutettiin 30-luvulla Neuvosto-Karjalaan, suureen ihanneyhteiskuntaan. Redwood Valleyn osuusfarmilla ihmiset kirjoittivat nimiään yhä uusiin vekseleihin saadakseen siirtokunnan jatkumaan. Yrittämästä ei lakattu.
Ja historian oikkuja ja utopia-ajatusten kestävyyttä osoittanee se, että Sointulaan ja Kalifornian osuusfarmille on ilmaantunut uusiakin yrittäjiä. Redwood Valleyssä suomalaisasutuksen vieressä kasvoi Jim Jonesin Kansan Temppeli, uskonnollinen utopiasiirtokunta, joka myöhemmin sai murheellisen lopun joukkomurhassa Guyanassa. Sointulaan asettui 1960-luvulla Vietnamin sotaa pakoilevia amerikkalaisia hippejä viljelemään maata, lujasti vakuuttaen ”We follow Matti Kurikka”, me olemme Kurikan perillisiä.
Yrittäjiä riittää. Oravanpyörä on monelle liikaa. Syvällä ihmisten mielessä elää ajatus paikasta, jossa ihmiset voisivat elää rauhassa toistensa kanssa, ilman sotaa ja riistoa, sopusoinnussa luonnon kanssa, tosi-itsenäisenä kaikin puolin. Miten se sitten rakennettaisiin? Oliko vuosikymmenten vaihteen yrittäjillä kenties liian kiire? Mutta jotakin osoittaa meille se, että Georgian osuusfarmilla lapsuutensa viettänyt Roy Rajala vakuutti vielä ikämiehenä haastattelussani: ”Well, jos sellaisen vielä perustavat, minusta saavat kyllä lähtijän.”
